06.11.2004

Cindelle

Unihevosen laukkaa, kulkee tahti askelten
Niiden kumu hiljainen, etääntyy, tuuleen kadoten.
Kuin siivet selkään saaden, haihtuu usvaan nousevaan
Kohti ikivihreää ihanuutta, sen sielulintu halajaa.
Tyhjyyttä on sydämein täynnä, mutta katoa ei milloinkaan
Rakkaus ja muistot, jotka vuodet toivat mukanaan.
Pieni, suuri hevonen, vei jokaisesta meistä palan mukanaan
Joten tiedän sen, ei sekään unhoita milloinkaan.

Rakkaudella Nelson-poikasi ja Marianne

Nelsonin rakastettu emä Cinde laukkaa nyt ikivihreillä niityillä...

Cinde oli lukuisille Tuhkimon tallilla käyneille rakas hevonen. Vuosien saatossa tallilla hevoset vaihtuivat, mutta yksi hevonen oli siellä aina vastassa ja yhtä hevosta siellä aina etsi katseellaan. Cinde eli Tuhkimon tallilla 17 vuotta ja oli koko paikan sydän ja sielu. Enää koskaan ei tallille meneminen ole samanlaista, jotain tärkeää puuttuu, jotain jää iäksi kaipaamaan.
Sitäkin lohdullisempaa on tietää että Nelsonissa ja muissa varsoissaan Cinde elää yhä ja on siten tavallaan yhä keskuudessamme. Nelsonia katsellessa ei voi olla huomaamatta yhdennäköisyyttä. Cinden varsojen ja näiden tulevien jälkeläisten myötä jää palasia Cindestä elämään. Eikä tamman muisto katoa, sillä se ehti elämänsä aikana koskettaa niin monia ihmisiä.