~kirjoittanut Piipa~

Oli lokakuun viimeinen päivä. Ulkona sataa tihutti vettä ja tuuli ulvoi talon nurkissa.Tuuli viskeli lehtiä sinne tänne, jonka jälkeen takapihamme näytti todella epäsiistiltä. Minä katselin tätä kaikkea haikeana huoneeni ikkunasta. Välillä selailin valokuva-albumiani. Melkein jokaisessa valokuvassa poseerasi puhtaanvalkoinen hevonen. Hevonen oli minun omani nimeltään Rose of My eli Roosa. Sain Roosan tasan 364 päivää sitten. Eli seuraavana päivänä siitä olisi tasan vuosi aikaa, kun olin saanut sen.

Roosa oli paras ystäväni. Kun katsoin sitä, luotettavuus heijastui siitä. Sillä oli mahdottoman ystävälliset ruskeat silmät ja pitkä ja tuuhea valkoinen harja ja häntä. Kun sillä ratsasti, tunsi leijailevansa pilvellä. Tai, mistä minä nyt tiesin, miltä tuntui leijailla pilvellä. Kääntelin albumin sivuja ripeästi, kunnes valokuvat loppuivat. Katsoin ikkunasta ulos. Ulkona oli jo sysipimeää. Vain kaukaiset katuvalot valaisivat pyörätietä. Kaivoin kaapistani kynttilän ja pari tulitikkua ja laitoin kynttilän palamaan. Sammutin vielä valot ja tunsin rauhallisen tunnelman laskeutuvan huoneeseeni.

- Ja nyt pääsette kotiin! hihkaisi musiikinopettaja katsoen huojentuneena luokasta rynnivää oppilaskatrasta.
Minä lähdin innoissani koulusta. En kestänyt enää hetkeäkään typeriä opettajia. Kiiruhdin linja-autopysäkille ja odottelin seuraavaa bussia. Bussi tuli pari minuuttia myöhässä, kuten aina. Nopeasti nousin kyytiin. Jäin istumaan bussin etuosaan. Toivoin mielessäni, että kuljettaja pitäisi kiirettä. Oli pakko päästä nopeasti tallille katsomaan Roosaa. Kurkin ikkunasta ulos. Oli todella hyytävän kylmä ulkona. Onneksi olin laittanut kaulaliinan ja pipon.

Pian saavuimme seuraavalle pysäkille ja innosta puhkuen jäin kyydistä pois. Onneksi pysäkiltä ei ollut kovin pitkä matka tallille. Pian saavuin tallin pihaan. Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt Roosaa missään tarhassa. Ryntäsin talliin. Siellä oli täysin hiljaista lukuun ottamatta vaimeaa rouskutusta. Ajattelin, että muut olivat maneesissa katsomassa ratsastustuntia.
Menin Roosan karsinan luo ja tervehdin ystävääni taputuksella. Roosa hörähti minulle. Avasin karsinan oven ja tarkistin oliko Roosalla vettä. Roosa tunki turpansa taskuuni saaden minut nauramaan.
- Okei, okei, saat porkkanan! Arvaas mitä? Mä oon omistanut sut tasan vuoden. Sitä me juhlitaan menemällä rauhalliselle maastolenkille metsään, selostin rakkaalle hevoselleni. Roosa hörähti tyytyväisenä.

Pikaisesti harjasin Roosan ja varustin sen. Ihailin uutta tummanvihreää satulahuopaa. Se sointui hyvin vihreisiin kumitutteihin ja riimuun. Kävin lopuksi vaihtamassa itselleni ratsastusvarusteet ja laitoin vielä heijastimet varmuuden vuoksi. Sen jälkeen talutin Roosan ulos ja nousin selkään. Tuntui taas ihanalta istua pyöreässä selässä ja nauttia pehmeistä askelista. Suuntasimme metsää kohden. Navakka tuuli kahisutteli puiden oksia ja sai kaiken näyttämään aavemaiselta.
- Nyt ravataan, kehoitin.
Roosa lähti keinuvaan raviin ja minä nautin täysin siemauksin. Suljin silmäni hetkeksi, mutta yhtäkkiä huomasin jotain kummallista. Kasvoilleni putosi jotakin märkää. Ei kai vain sadepisara...Yhtäkkiä huomasin, että oli alkanut sataa lunta. Valkoisia untuvia.
- Ensilumi, kuiskasin miltei äänettömästi.
Mieleeni muistui päivä, jolloin sain Roosan. Sinä samana päivänä oli satanut ensilumi, kuten nyt. Onnellisena pyysin hevoseni laukkaan ja se lähti oitis riehakkaaseen laukkaan.