~kirjoittanut Tiina Saukkonen~

Olimme juuri muuttaneet uppo-oudolle seudulle, ja olin kävelemässä kohti Havulaakson tallia. Lunta satoi. Lumihiutaleet leijailivat yksi kerrallaan nenänpäälleni. Kaikkialla oli valkoista. Siitä tulikin mieleeni entinen hevoseni, vitivalkoinen Snowy. Se uljas arabi, jonka kanssa vietin monta yhteistä vuotta...joka jouduttiin lopettamaan pahan auto-onnettomuuden jälkeen... Silloin minulla murtui vasen jalka. Itkin sitä pitkään, enkä käynyt tallillakaan. Olin juuri ylittämässä tietä, tosin ajatukset Snowyssa. Äkkiä tunsin jäätävän kivun vasemmassa jalassani...sitten kaikki pimeni. Havahduin hevosen hirnuntaan, ei minkä tahansa hevosen, vaan juuri Snowyn.
- Snowy!! huusin, ja näin epäselvästi valkoisten hahmojen rauhoittelevan minua.
- Missä Snowy on?? vaikersin, ja taas pimeni (olin nähtävästi pimeä tyyppi).
Heräilin hiljalleen silmät kiinni. Mietin, missä oli, mitä oli tapahtunut ja mistä Snowyn hirnunta kuului. Sitten kuulin tutun, rauhallisen äänen joka sanoi: "Älä pelkää, kaikki kääntyy hyväksi." Se oli Snowy. En voinut todistaa sitä, mutta tiesin sydämessäni, että se oli Snowy. Avasin silmät. Äitini piti minua kädestä kiinni, isä toisesta. Koitin puhua, mutta en saanutkaan ääntä, mutta kuuntelin silmät kiinni, kun vanhempani kertoivat mitä oli tapahtunut.
Kun olin ylittämässä tietä, tuli auto mutkan takaa, jonka kuljettaja puhui samalla kännykässä, eikä kerennyt jarruttaa ajoissa. Kuljettaja oli soittanut heti ambulanssin ja sitten soittanut meille tallirepussani olevan numeron mukaan. Minulla oli aivotärähdys ja mennyt taas sama jalka, mutta nyt paljon pahemmin.

Muutaman viikon päästä pääsin sairaalasta, tosin pyörätuolissa. Kävelykykyni takaisin saaminen oli erittäin epätodennäköistä. Parin kuukauden päästä, kun olin jo tottunut pyörätuolin kanssa elämiseen, äiti ehdotti, että menisin käymään tallilla. Epäröin aluksi, mutta suostuin kuitenkin. Tallipihalta katsottuna talli näytti kodikkaalta ja rauhalliselta. Kun astuin sisään, näin pari tyttöä tallin perällä kuiskuttelemassa ja vilkuilemassa minuun päin. Muuten tallihenki vaikutti hyvältä. Jonna, tallin omistaja, näytti minulle paikkoja ja kertoi tallin toiminnasta sekä hevosista. Niitä oli mahdoton muistaa nimeltä, sillä niitä oli ainakin 20! Ja Snowyn tallissa oli vain sen liäksi kolme heppaa ja talikissa.
Minä taasen kerroin Snowysta kaiken, ja Jonna kuunteli kiinnostuneena. Pysähdyin valkoisen karsinanoven luo, jonka yläpuolella luki "Uppo-Nalle". Katsoin sinne, ja sielä oli aivan pörröinen nallekarhun näköinen vuonohevosruuna. Se oli söpöintä, mitä oli nykyään olemassa! Samalla Jonna kysyi, haluaisinko tulla huomenna ratsastamaan sillä. Vastasin myöntävästi, ja olin innoissani! Pian kuitenkin minua tultiin hakemaan. Kotona kerroin kaiken tallista ja Uppiksesta. Mitenköhän he kestivätkään tuon...

Uppo-Nalle ei ollut minulle vain hevonen, vaan jotain erityistä. Aamulla nukuin tavallista pidempään, söin aamiaisen, purin tallikamat ja kirjoitin ennen tallille lähtöä vielä hevospäiväkirjaanikin. Tallilla Jonna oli auttamassa minua Uppiksen kanssa, yksin siitä ei olisi tullut mitään. Vihdoin menimme maneesiin, jossa minut autettiin selkään. Tunsin oloni pitkästä aikaa turvalliseksi ja rennoksi. Menin käyntiä ja ravia, ja ihastuin Uppo-Nalleen täysin! Se oli ihanin hevonen maan päällä! Ja Snowy taivaassa...

Kun kevät tuli ja lumi suli, koitti pian syntymäpäiväni, jonka olin tyystin unohtanut. Olin alkanut käydä tallilla yhä useammin ja ne tytöt, jotka kuiskivat kun tulin ensikerran tallille, olivat nykyään kavereitani, ja vielä samalla luokalla! Synttäriaamuna löysin pöydältä kirjeen, joka oli osoitettu minulle. Siinä oli hieno hevoskortti jonka takana luki "Onnea 13-vuotiaalle Linnealle! Toivottaa Jonna ja Uppis". Lisäksi siinä oli sukutaulu ja reksiteripaperit...
- Onko, onko, onko tämä totta?!!? huusin niin kovaa, että pikkuveljenikin heräsi. Menin äitini ja isäni luo ja kysyin, nukuinko minä, vai onko tämä totta? Vastaus oli jälkimmäinen! Minä omistan Uppo-Nallen! Hihkuin koko aamun riemusta, enkä malttanut odottaa tallille lähtöä. Onneksi on launatai, niin ei ole koulua, ajattelin.

Tallille meno ei ollut ikinä tuntunut näin mukavalta kuin nyt! Jonna oli vastassa ja esitteli apurini, eli Jonnan pikkusiskon Piian. Piia oli suunnilleen saman ikäinen kuin minäkin. Nyt kesällä voin laukkailla avaralla niityllä ilman satulaa kypärä tiukasti päässä. Ja voin tuntea oloni onnellisemmaksi kuin koskaan! Jalkani paranevat koko ajan, kiitos ratsastuksen. Snowy piti sanansa, kun sanoin sairaalassa, että kaikki kääntyy hyväksi. Ja sielä se odottaa minua, rakas hevoseni...