~kirjoittanut Sumuhevonen~

Silja näki unta. Samaa, jota hän oli nähnyt jo kauan. Ja sieltä se tuli taas.

Hän laukkaa metsässä suurella rautiaalla tammalla, jokka on otsassa sydämenmuotoinen tähti ja vasemmassa takajalassa vuohissukka. Kaviot rummuttavat märkää maata, aurinko vilahtelee välillä ohi kiitävien puideoksien välistä. Kaikki on hiljaista, kuuluu vain kavioiden voimakas rummutus sateesta märkää maata vasten, Siljan oman sydämen lyönnit ja hieman huohottavaksi käynyt hengitys. Silja yrittää pidätellä hevosta, lyhentää hieman laukkaa. Mutta hevonen on päässyt vauhdin makuun, innoissaan se jylistää eteenpäin välittämättä pidätteistä. Hetkisen Siljaa haluttaa antaa sen laukata, unohtaa kaikki paineet, jännitys, ja vain nauttia laukan voimakkaasta rytmistä, antaa sen kiidättää hänet kauas pois. Siljasta tuntuu aivan kuin he lentäisivät maan yläpuolella, vähänkin suuremmalla loikkauksella he saattaisivat lentää suoraan aurinkoon, joka aina välillä vilautti Siljalle itseään puiden oksiston välistä.

Jä äkkiä oksat katoavat ja he laukkaavat suoraan auringon alla. Hevosen punaruskea karva loistaa auringossa, kostuneet kupeet kiiltävät. Sininen taivas loistaa kilpaa auringon kanssa ja hetkisen ajan Silja on kuin sokaistunut tästä kirkkaudesta hämärän metsätien jälkeen. Ja taas Silja sukeltaa metsään ja havahtuu pidättelemään vauhdin hurmaan joutunutta ratsuaan, joutuu tavallaan pidättelemään myös itseään, sillä vauhdin hurma on voimakas ja hyvin puoleensavetävä. Hevosen hengitys alkaa käydä jo raskaammin, sieraimet suurina se silti vain rynnistää eteenpäin. Nyt se kuitenkin jo kuuntelee Siljaa ja hidastaa vauhtiaan. Sitten, juuri kun Silja on saanut vauhdin sopivaksi, aivan hevosen vierestä lähtee lentoon jokin suuri lintu ja hevonen säikähtää. Korskahtaen se kiskaisee päänsä ylös ja lähtee rynnistämään hillitöntä vauhtia tietä pitkin. Siljaa alkaa pelottaa, hän tietää, mitä kohta on edessä ja että he eivät pysty valmistautumaan siihen mitenkään. Hän yrittää kaikkensa saadakseen hevosen taas hallintaansa, mutta tehtävä vaikuttaa toivottomalta. Hän ei pysty tekemään muuta kuin valmistautua itse tulevaan ja toivoa parasta. Koko ajan hän edelleen vetää ohjista, sahaa, vetää vurotellen molemmista ohjista mutta hevonen on täysin kuuro ja sokea ympäristölle, sen ainoa ajatus on päästä mahdollisimman nopeasti pois pelottavasta kahahduksesta. Silja joutuu lähes paniikkiin, hillittömästi hän yrittää saada hevosen taas hallintaansa, mutta se on liian voimakas.

Äkkiä se on siinä, massiivinen este heti mutkan takana. se kohoaa edessä mahtavana, sivuilla näkyy pieni katsojajoukko. Hevonen huomaa esteen ja yrittää väistää, mutta vauhtia on liikaa ja hevonen on yhä paniikissa. Se ajautuu liian lähelle estettä, yrittää koota itsensä hyppyyn, mutta lähestyminen oli liian vauhdikas. Takajalat luistavat märällä maalla, ratsukko valuu suoraan päin estettä. Silja yrittää pysyä selässä, toivoen että tasapaino vielä löytyisi jostakin, mutta vauhti paiskaa hänen esteen yli. Hetken maailma kieppuu villisti ympäri, ennen kuin se pimenee kokonaan.
Sitten hän on taas tajuissaan, tajuaa hämärästi ympärillä käyvän kovan tohinan. Miesääni huutaa ambulanssia, joku käskee pyydystämään hevosen. Kuuluu kavioiden hermostunutta tepastelua ja korskuntaa. Kovaääninen kuuluttaa jotakin, mutta Silja ei enää kuule.
Ihmisääniä. Ääniä. Kipu. Silja makaa hiljaa, silmät kiinni. Yrittää selvittää itselleen mitä tapahtui, missä meni pieleen. Mutta aivot eivät suostu toimimaan selkeästi, kaikki houkuttelee vajoamaan takaisin pimeyteen. Ja huokaisten Silja antaa sille periksi, vajoaa takaisin rauhoittavaan pimeyteen.

Silja heräsi hätkähtäen, hän oli taas sotkeutunut lakanoihinsa ja sydän hakkasi villisti. Että pitikin taas nähdä tämä painajainen, hän luuli jo päässeensä siitä eroon. Se kaikki oli tapahtunut jo pari vuotta sitten, maastoestekisoissa. Silja huokaisi. Sen jälkeen hän oli viettänyt pari viikkoa sairaalassa, aivotärähdys ja murtuneita kylkiluita oli ollut diagnoosi. Mutta pahempaa oli ollut onnettomuudesta seurannut hevospelko, josta eroon pääseminen oli vienyt paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. Vieläkään hän ei oikeastaan ollut päässyt eroon siitä, ratsastaminen tuntui edelleen hieman pelottavalta. Maastossa hän ei ollut käynyt sen jälkeen, aina kun hän päätti, että nyt lähdetään, tuo tuttu kuristava pelko tuli takaisin eikä hellittänyt, ennen kuin Silja lähti tallilta. Silja vilkaisi kelloa ja totesi sen olevan jo sen verran, että oli aivan sama nousta ylös, unta hän ei kuitenkaan tulisi enää saamaan. Hän nousi ylös ja puki päälleen, hiipi hiljaa ulos läpi nukkuvan talon. Portailla hän pysähtyi hetkeksi, jäi hengittämään aamukasteen kyllästämää viileää ilmaa ja nauttimaan hiljaisuudesta ja lintujen laulusta metsikössä.

Hän saa idean, joka hieman pelotti mutta ei enää tunnu niin pahalta. Hän käveli nurmikon yli pimeään rakennukseen ja nappasi seinältä suitset käteensä. Nurmikko tuntuu kostealta paljaiden jalkojen alla ja tuuli hivelee paljaita sääriä, mutta Silja ei välitä. Yllättynyt hörähdys kuuluu karsinasta, hetkinen kolistelua ja uninen hevosenpää kurkottuu Siljaa kohti. Silja hymyilee ja silittää sydämenmuotoista tähteä, pujahtaa karsinaan ja pujoittaa suitset nopeasti paikoilleen.

Koko maailma tuntuu nukkuvan, kun he kävelevät pihalle ja Silja ponnistautuu selkään kiven päältä. Hevosen selkä tuntuu lämpimältä, hevonen ravistelee päätään aivan kuin ihmetellen, minne tähän aikaan ollaan menossa, mitä se tällainen oikein on? Silja pyytää hevosen liikkeelle, pitkin ohjin he kävelevät kohti metsää ja nauttivat rauhasta ja viileästä aamuilmasta. Kuuluu vain lintujen liverrys ja kavioiden tasainen turvallinen ääni pehmeää metsätietä vasten.

Silja tuntee rentoutuvansa ja tunnustaa itselleen kaivanneensa tätä. Maailmassa ei ollut kuin hän, hevonen ja linnut jossain ylhäällä puiden oksistossa. Hetken ajan Siljan valtaa tuo sama pelko, hengitys tihenee ja sydän alkaa hakata, mutta sitten hän vetää syvään henkeä ja pakottaa itsensä rauhoittumaan. He kävelevät pitkin metsätietä, ja Silja rentoutuu ja alkaa nauttia olostaan. Kyllä hevoset ovat ihania!