
jatkokertomuksen
osa 1
~ kirjoittanut Marianne Ketelimäki ~
Pari vuotta sitten ystäväni Oona ja minä vuokrasimme suomenhevosen. Olimme suunnitelleet ja unelmoineet heinäkuusta jo talvesta lähtien, jolloin vanhempamme päättivät suostua pyyntöömme pitkän ruinauksen jälkeen. Olimme saaneet ylipuhuttua Venla-mummoni yllättävän helposti mukaan vuokraukseen ja hänen avullaan voitelimme vanhemmat suostuvaisiksi. Mummo kun oli nuoresta tytöstä saakka rakastanut hevosia yhtä paljon kuin minäkin, ellei enemmänkin. Vuokrahevosen tuominen hänen luokseen sai siis heti kannatusta. Hän nimittäin asui maalla ja tilaa oli runsaasti.
Vuokrahevosemme nimi oli Rasmus-Nalle ja sen oli määrä tulla meille heti heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Kesäkuun viimeisenä päivänä olimme hakemassa Oonaa linja-auto asemalta, kun saimme neroleimauksen ja päätimme ajaa saman tien katsomaan Nallea Suomipolle nimiselle tallille. Talli sijaitsi noin 30 kilometrin päässä mummolasta, mutta halusimme nähdä tämän Nallukan jo sinä päivänä. Kumpikaan meistä ei ollut siis nähnyt hevosta aikaisemmin ja kihisimme jännityksestä. Mummokaan ei tiennyt tallista mitään, ennen kuin törmäsimme Oonan kanssa hevosten vuokrausilmoitukseen lehdessä. Talli siis oli ollut olemassa vasta puolisen vuotta. Muussa tapauksessa mummo olisi varmasti tuntenut tallin ja sen omistajat, hän kun tunsi kaikki lähialueen tallit kuin omat taskunsa.
Löysimme
tallille suhteellisen helposti. Pihalla kävi vilinä ja vilske,
sillä ratsastustunti oli ilmeisesti juuri päättynyt.
Kentällä seisoi satuloituina viisi suomenhevosta ja niiden
ympärillä pyöri saman verran ratsastajia. Kentän laidalla
seisoskeli hieman nyrpeän näköinen nuorehko nainen, joka puhui
äkäiseen äänensävyyn kännykkäänsä. Meidät huomatessaan
hän taikoi kasvoilleen erittäin pirteän hymyn ja sulki
puhelimen saman tien.
- Tervetuloa! Me emme kai ole tavanneet aikaisemmin? Minä olen
Anitta Hirvi, ratsastuksenopettaja ja tallin omista, nainen sanoi
ylenpalttisen ystävällisesti ja ojensi kätensä ensin
Venla-mummolle ja sitten meille molemmille.
- Kiitos kiitos. Ensimmäistä kertaa me täällä olemme, mummo
naurahti.
- Haluaisitteko te tytöt ratsastamaan vai mikä teidät tänne
lennätti? Anitta Hirvi jatkoi hymyillen.
- Me tulimme Rasmus-Nallea katsomaan, minä vastasin. - Se on
tulossa meille vuokralle huomenna.
- Ahaa! Anitta Hirvi sanoi ja alkoi selata taskustaan
löytynyttä kalenteria. - Tekö siis olette Oona Mäntymaa ja
Vappu Kataja?
- Kyllä ollaan, ja tämä on Vapun mummo Venla Pääskynen, Oona
esitteli.
- Hienoa! Voisimmekin mennä sisälle hieman juttelemaan ja
allekirjoittamaan ne vuokrauspaperit, ehdotti Anitta Hirvi.
Päärakennuksen tupakeittiössä oli valtaisat määrät palkintoruusukkeita, pokaaleita ja valokuvia upeista hevosista. Oikeastaan koko iso kuone oli vuorattu kaikella hevosiin liittyvällä tavaralla. Anitta Hirvi tarjosi meille teetä ja hillomunkkeja, samalla kun rupattelimme hevosista ja eritoten Nallesta. Toisten teekupillisten jälkeen allekirjoitimme vihdoin vuokrasopimuksen ja sovimme, että saisimme molemmat ratsastaa Nallella kaksi tuntia päivässä. Lopultakin Anitta Hirvi kysyi haluaisimmeko nähdä Nallen ja meidän oli vaikea peitellä innostustamme! Kuljimme tallin läpi takaovelle, josta alkoi iso laidun. Portilla seisoskeli kaksi suomenhevosta, joista toinen oli Nalle. Sen erotti selvästi, sillä se todellakin näytti pörröturkkiselta karhulta. Sillä oli valtavan paksu ja pitkä harja, joka peitti sen silmät lähes kokonaan. Myös häntä oli upea ja sen korvat näyttivät hassuilta niin karvaisina. Väriltään se oli kaunis vaaleanpunarautias ja sen jouhet olivat liinahtavat. Nalle näytti aivan vanhanaikaiselta työhevoselta suurine lapiomaisine kavioineen ja jyhkeine runkoineen. Mutta se oli tavattoman komea! Sen rinnalla toinen hevonen näytti melkein keppihevoselta, mutta se olikin noin vuoden ikäinen varsa. Molemmat hevoset näyttivät olevan mielissään huomiosta jota ne saivat osakseen ja ne selvästi kilpailivat siitä kumpi saa enemmän taputuksia ja rapsutuksia.
Mummo
tuli vasta noin kymmenen minuuttia meidän jälkeemme ulos
tallista, sillä hän oli jäänyt suustaan kiinni jonkun
tuttavan kanssa, joka oli tallilla tytärtään hakemassa. Siinä
vaiheessa Anitta Hirven kännykkä soi jälleen ja hän lähti
talliin puhumaan. Ulos päästyään mummo jähmettyi paikalleen
kuin aaveen nähneenä ja katsoi Nallea silmät suurina.
- Mummo? Mikä sulle tuli? minä ihmettelin.
- Ohhoh! Kylläpäs tämä Nalle on Kersantin näköinen! mummo
päivitteli.
- Kersantin? Eikös se ollut isäsi hevonen? minä muistelin.
- Kyllä oli. Me synnyimme Kersantin kanssa samana vuonna ja
minä kasvoin sen kanssa aikuiseksi. Mutta Kersantti on ollut
kuolleena jo monta kymmentä vuotta. Tämä polle on kyllä kuin
kopio Kersantista, mummo kertoi ja rapsutti Nallen otsaa.
Paksun etuharjan alta pilkotti esiin suuri tähti, jonka näki
vain nostamalla koko paksun harjatupon syrjään.
- Ei voi olla totta! mummo huudahti. - Kersantillakin oli
samanlainen iso tähti otsassa!
- Jos Nalle onkin jotain sukua Kersantille?! Oona ehdotti.
- Voihan tuo mahdollisesti ollakin, Kersantille kun syntyi
kahdeksan jälkeläistä naapurin Leipurin-Liisan kanssa, mummo
aprikoi.
Siinä samassa Anitta Hirvi porhalsi jälleen ulos tallista ja ehdotti, että voisi ajaa Nallen jo illalla meille. Hän kun oli seuraavana aamuna lähdössä miehensä Joelin kanssa astuttamaan erästä tammaa huippuoriilla, joka asusteli satojen kilometrien päässä. Muutoin saisimme Nallen vasta myöhään seuraavana iltana. Meille tämä järjestely sopi vallan mainiosti!
*
Palattuamme
mummolaan minä pyysin mummolta pienen valokuvakansion, jossa oli
yksinomaan vanhoja hevosvalokuvia. Kersantin kuva komeili heti
ensimmäisellä sivulla ja me katsoimme Oonan kanssa
hölmistyneinä toisiamme. Kuvassa suoraan kameraan katsova
hevonen oli kuin Nallen kopio, vai pitäisikö sanoa että Nalle
oli kuvassa olevan hevosen kopio. Niillä oli täsmälleen samat
merkitkin, iso tähti ja sukat kaikissa jaloissa.
- Annahan se kansio minulle, niin näytän teille kuvan
Kersantin-Muistosta, mummo tauhusi ja selasi kansiota lävitse.
- Ei voi olla totta! Kolmas ihan saman näköinen hevonen!
huudahdimme Oonan kanssa kuin yhdestä suusta.
- Onko sulla kuvia muistakin Kersantin jälkeläisistä, minä
kysyin pyörällä päästäni.
- No tämä ori tässä on Hovi-Keisari, Kersantin ensimmäinen
jälkeläinen naapurin tammasta, siitä Leipurin-Liisasta
nimittäin. Ja tässä sitten on Kersantin-Lissu, niin ja tässä
vieressä tämä Kersantin varsojen emä Liisa.
- No kumpikaan niistä ei näytä Keisarilta, mutta Liisan
näköä niissä kyllä on.
Juuri
kun olimme syventyneet katsomaan kuka hevosista oli kenenkin
näköinen, alkoi ulkoa kuulua auton ääniä. Juoksimme Oonan
kanssa oitis ikkunaan ja päästimme riemukkaan kiljahduksen,
nähdessämme hevoskuljetusauton pysähtyvän vanhan
navettarakennuksen eteen. Rynnistimme heti ulos tervehtimään
Anitta Hirveä ja Rasmus-Nallea.
- Hei taas! Pääsinkin tuomaan Nallen heti, kun vein tuohon
melkein teidän naapuriinne vuokralle Tähkylän. Venla varmasti
tuntee Harjulan Ruusun ja Henrikin? kysyi Anitta Hirvi avatessaan
samalla kuljetuskopin luukkua. - Heidän tyttärelleen Hetalle
Tähkylä meni vuokralle.
- Tottahan toki minä Harjulat tunnen! mummo vastasi. - Näinkin
Henrikin tänään siellä tallilla.
- Aivan niin, Heta olikin ratsastustunnilla iltapäivällä. Hän
muuten hoitaa Nallea ja olisi tahtonut itse vuokrata sen, mutta
olin luvannut jo sen teille. Mutta otetaampas nyt tämä Nallukka
ulos autosta. Pitää päästä ajoissa tänään nukkumaan, kun
joutuu heräämään ennen kukonlaulua, Anitta Hirvi naurahti.
Tuntui kyllä himpun verran utopistiselta taluttaa ulos autosta vanhojen valkokuvien elävä kopio. Mielessäni pyöri satoja kysymyksiä, mutta päällimmäisenä oli kysymys, olisiko Nalle jotain sukua mummon rakkaalle Kersantille? En halunnut alkaa kyselemään Anitta Hirveltä mitään mummon kuullen ja tällä oli muutenkin kiire. Tuskinpa nainen jolla on iso talli täynnä suomenhevosia, edes osaisi ulkomuistista luetella jonkun yksittäisen hevosen polveutumisen. Päätin mennä saman tien jonkun tekosyyn ohella naapuriin Hetaa moikkaamaan. Minäkin tunsin hänet ihan hyvin, sillä vietinhän kaikki kesät mummolassa. Heta varmasti osaisi kertoa Nallesta jotakin, olihan hän sentään hoitaja!
Anitta
Hirven lähdettyä pihasta, talutimme Nallen tarhaan syömään
ja lepäilemään. Päätimme ratsastaa sillä vasta seuraavana
päivänä, koska silloin alkaisi vasta vuokrasopimuksemme.
Ehdotin Oonalle, että kävisimme naapurissa hieman kyselemässä
Nallesta, mutta emme ehtineet edes ilmoittaa asiasta mummolle,
kun Heta ratsasti hevosella pihaan.
- Moi Heta! Tulitkin juuri sopivasti, me oltiin Oonan kanssa
lähdössä teille, minä nauroin.
- Ajattelin että hevosistakin on kivaa nähdä toisiaan, kun
joutuvat nyt olemaan yksinään koko kuukauden. Ja halusin tulla
morjenstamaan Nallea. Et tainnut tietääkkään, että hoidan
Nallea? Eihän me olla edes nähty viime kesän jälkeen, Heta
selitti.
- Anitta kyllä kertoi että sä hoidat Nallea, ja olisit
kuulemma halunnut vuokratakin sen, minä kerroin. - Mennään
katsomaan Nallea tuonne tarhaan, sekin varmaan ilahtuu
nähdessään tuttuja.
Mutta
tarhalle päästyämme alkoi tapahtua kummia. Tähkylä ja Nalle
eivät käyttäytyneet laisinkaan tuttujen hevosten tapaan, vaan
ne luimistelivat ja vingahtelivat haistellessaan toisiaan.
Onneksi emme olleet suoraan päästäneet niitä yhdessä
tarhaan, vaan nahistelijoiden välissä oli tukeva aita. Tilanne
oli Hetan mielestä erittäin omituinen, sillä tallilla
Tähkylä ja Nalle tulivat loistavasti toimeen keskenään ja
äsken ne oli tuotu samalla autolla.
Päätimme viedä Tähkylän vanhaan navettaan, jonne oli
rakennettu Nallelle karsina. Jätimme sen rauhassa rouskuttamaan
heinää ja palasimme Nallen luo navettarakennuksen taakse.
Kerroin samalla Hetalle mummon lapsuuden hevosista, jotka olivat
täsmälleen Nallen näköisiä. Mainitsin juuri ison tähden
Nallen otsassa, kun Heta alkoi rapsuttaa hevosen otsaa ja kaiken
järjen mukaan tähden olisi pitänyt tulla esiin tuuhean
etuharjan alta. Mutta otsassa ei ollutkaan mitään merkkejä! Me
kaikki kolme soisoimme hölmistyneinä hevosen ympärillä ja
tuijotimme tähdetöntä otsaa. Minä olin vuoren varma, että
iltapäivällä tämän hevosen päässä oli ollut tähti ja nyt
se oli mukamas äkisti kadonnut. Heta vahvisti asian ja toi
esille karmean tosiseikan - meillä oli väärä hevonen.
Tutkittuamme hevosta tarkemmin, huomasimme sen olevan ori, vaikka Nallen olisi pitänyt olla ruuna. Jaloissa olevat merkit olivat samat, neljä kaunista sukkaa, ja muutoinkin hevonen Näytti erehdyttävästi Nallelta, mutta se ei ollut se. Olimme kaikki aivan ällikällä lyötyjä. Jos tämä hevonen ei ollut Nalle, niin kuka se oli ja missä Nalle oli? Tiesimme vain sen, että Nallella oli olemassa liki kaksoisolento! Ne saattoivat olla jopa sukua toisilleen, mutta sitä olisi mahdoton todistaa, ellemme saisi tietää Nallen sukua ja sitä mikä ja mistä tämä komea ori oli meille tullut.
Minä
ehdotin, ettemme kertoisi tästä mummolleni mitään, ainakaan
vielä. Halusin tietää Nallen sukutaulun ja kasvattajan, jotta
voisimme alkaa selvittämään oudon hevosen tapausta. Aloinkin
kysellä Hetalta tiesikö tämä jotain Nallen suvusta.
- Anitta ei ole koskaan antanut kenellekkään mitään tietoa
tallin hevosista. Ovissa on vain nimimkyltit. Kerran Anitta jopa
suuttui kun kyselimme yhden Päivin kanssa hevosten sukutauluja
kokoelmiimme. Hän sanoi ettei sukutaulu kuulu muille kuin
omistajalle! Heta puuskahti.
- Aika omituista. Eihän hevosten sukutauluissa ole mitään
salaista, Oona tuumasi.
- Meidän täytyy saada Nallen sukutaulu käsiimme! minä
kuiskasin tytöille ettei mummo kuulisi, hän kun kasteli
ksvimaata aivan siinä lähellä.
- Mutta miten? Heta hämmästeli.
- Me mennään tallille. Aikaisin aamulla. Niihin aikoihin kun
Anitta ja sen mies lähtevät astuttamaan sitä tammaa, minä
selvitin suunnitelmaani.
- Mutta millä me päästään Suomipolleen? Matkaa on monta
kymmentä kilometriä! Oona ihmetteli.
- Joskus viiden aikaan lähtee kirkonkylältä linja-auto, jolla
pääsee ihan lähelle tallia, Heta ilmoitti. - Jos lähdemme
sillä, ehdimme tallille niihin aikoihin kun Anitta ja Joel ovat
lähdössä. Meidän täytyy päästä sisälle
päärakennukseen, ennen kun he lähtevät ja laittavat oven
lukkoon.
- Jääkö tallille ketään? minä kysyin innoissani.
- Vain Timppa, se on töissä tallilla. Suomipolle on kiinni koko
heinäkuun, eli sielä ei ole tallityttöjä tai leiriläisiä,
Heta jatkoi.
Teimme
hienon suunnitelman, ettei mummo vaan alkaisi epäillä mitään
ja ettemme herättäisi häntä aamulla kun hipisimme ulos.
Saimme hänet suostumaan siihen, että nukkuisimme kolmistaan
navetan vintillä, jonne oli tehty pieni vierashuone isän ja
äidin kesäisiä vierailuja varten. Otimme runsaasti eväitä
mukaan ja ajastimme Oonan kännykän soimaan puoli viideltä,
ettemme vaan myöhästyisi linjurista.
Kävimme vielä viemässä Tähkylän Harjuloille ja ruokimme
molemmat hevoset, ennen kun könysimme vierashuoneeseen
nukkumaan. Mummo tosin ihmetteli hieman, kun sanoimme olevamme
tolkuttoman väsyneitä jo kello kahdeksalta. Tietenkään meitä
ei nukuttanut yhtään, sillä tuleva salainen operaatio
jännitti meitä kaikkia tuhottomasti. Aamulla selviäisi oliko
Nalle Kersantin jälkeläinen.
Jatkoa seuraa.....