jatkokertomuksen osa 1

~ kirjoittanut Marianne Ketelimäki ~

Pari vuotta sitten ystäväni Oona ja minä vuokrasimme suomenhevosen. Olimme suunnitelleet ja unelmoineet heinäkuusta jo talvesta lähtien, jolloin vanhempamme päättivät suostua pyyntöömme pitkän ruinauksen jälkeen. Olimme saaneet ylipuhuttua Venla-mummoni yllättävän helposti mukaan vuokraukseen ja hänen avullaan voitelimme vanhemmat suostuvaisiksi. Mummo kun oli nuoresta tytöstä saakka rakastanut hevosia yhtä paljon kuin minäkin, ellei enemmänkin. Vuokrahevosen tuominen hänen luokseen sai siis heti kannatusta. Hän nimittäin asui maalla ja tilaa oli runsaasti.

Vuokrahevosemme nimi oli Rasmus-Nalle ja sen oli määrä tulla meille heti heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Kesäkuun viimeisenä päivänä olimme hakemassa Oonaa linja-auto asemalta, kun saimme neroleimauksen ja päätimme ajaa saman tien katsomaan Nallea Suomipolle nimiselle tallille. Talli sijaitsi noin 30 kilometrin päässä mummolasta, mutta halusimme nähdä tämän Nallukan jo sinä päivänä. Kumpikaan meistä ei ollut siis nähnyt hevosta aikaisemmin ja kihisimme jännityksestä. Mummokaan ei tiennyt tallista mitään, ennen kuin törmäsimme Oonan kanssa hevosten vuokrausilmoitukseen lehdessä. Talli siis oli ollut olemassa vasta puolisen vuotta. Muussa tapauksessa mummo olisi varmasti tuntenut tallin ja sen omistajat, hän kun tunsi kaikki lähialueen tallit kuin omat taskunsa.

Löysimme tallille suhteellisen helposti. Pihalla kävi vilinä ja vilske, sillä ratsastustunti oli ilmeisesti juuri päättynyt. Kentällä seisoi satuloituina viisi suomenhevosta ja niiden ympärillä pyöri saman verran ratsastajia. Kentän laidalla seisoskeli hieman nyrpeän näköinen nuorehko nainen, joka puhui äkäiseen äänensävyyn kännykkäänsä. Meidät huomatessaan hän taikoi kasvoilleen erittäin pirteän hymyn ja sulki puhelimen saman tien.
- Tervetuloa! Me emme kai ole tavanneet aikaisemmin? Minä olen Anitta Hirvi, ratsastuksenopettaja ja tallin omista, nainen sanoi ylenpalttisen ystävällisesti ja ojensi kätensä ensin Venla-mummolle ja sitten meille molemmille.
- Kiitos kiitos. Ensimmäistä kertaa me täällä olemme, mummo naurahti.
- Haluaisitteko te tytöt ratsastamaan vai mikä teidät tänne lennätti? Anitta Hirvi jatkoi hymyillen.
- Me tulimme Rasmus-Nallea katsomaan, minä vastasin. - Se on tulossa meille vuokralle huomenna.
- Ahaa! Anitta Hirvi sanoi ja alkoi selata taskustaan löytynyttä kalenteria. - Tekö siis olette Oona Mäntymaa ja Vappu Kataja?
- Kyllä ollaan, ja tämä on Vapun mummo Venla Pääskynen, Oona esitteli.
- Hienoa! Voisimmekin mennä sisälle hieman juttelemaan ja allekirjoittamaan ne vuokrauspaperit, ehdotti Anitta Hirvi.

Päärakennuksen tupakeittiössä oli valtaisat määrät palkintoruusukkeita, pokaaleita ja valokuvia upeista hevosista. Oikeastaan koko iso kuone oli vuorattu kaikella hevosiin liittyvällä tavaralla. Anitta Hirvi tarjosi meille teetä ja hillomunkkeja, samalla kun rupattelimme hevosista ja eritoten Nallesta. Toisten teekupillisten jälkeen allekirjoitimme vihdoin vuokrasopimuksen ja sovimme, että saisimme molemmat ratsastaa Nallella kaksi tuntia päivässä. Lopultakin Anitta Hirvi kysyi haluaisimmeko nähdä Nallen ja meidän oli vaikea peitellä innostustamme! Kuljimme tallin läpi takaovelle, josta alkoi iso laidun. Portilla seisoskeli kaksi suomenhevosta, joista toinen oli Nalle. Sen erotti selvästi, sillä se todellakin näytti pörröturkkiselta karhulta. Sillä oli valtavan paksu ja pitkä harja, joka peitti sen silmät lähes kokonaan. Myös häntä oli upea ja sen korvat näyttivät hassuilta niin karvaisina. Väriltään se oli kaunis vaaleanpunarautias ja sen jouhet olivat liinahtavat. Nalle näytti aivan vanhanaikaiselta työhevoselta suurine lapiomaisine kavioineen ja jyhkeine runkoineen. Mutta se oli tavattoman komea! Sen rinnalla toinen hevonen näytti melkein keppihevoselta, mutta se olikin noin vuoden ikäinen varsa. Molemmat hevoset näyttivät olevan mielissään huomiosta jota ne saivat osakseen ja ne selvästi kilpailivat siitä kumpi saa enemmän taputuksia ja rapsutuksia.

Mummo tuli vasta noin kymmenen minuuttia meidän jälkeemme ulos tallista, sillä hän oli jäänyt suustaan kiinni jonkun tuttavan kanssa, joka oli tallilla tytärtään hakemassa. Siinä vaiheessa Anitta Hirven kännykkä soi jälleen ja hän lähti talliin puhumaan. Ulos päästyään mummo jähmettyi paikalleen kuin aaveen nähneenä ja katsoi Nallea silmät suurina.
- Mummo? Mikä sulle tuli? minä ihmettelin.
- Ohhoh! Kylläpäs tämä Nalle on Kersantin näköinen! mummo päivitteli.
- Kersantin? Eikös se ollut isäsi hevonen? minä muistelin.
- Kyllä oli. Me synnyimme Kersantin kanssa samana vuonna ja minä kasvoin sen kanssa aikuiseksi. Mutta Kersantti on ollut kuolleena jo monta kymmentä vuotta. Tämä polle on kyllä kuin kopio Kersantista, mummo kertoi ja rapsutti Nallen otsaa.
Paksun etuharjan alta pilkotti esiin suuri tähti, jonka näki vain nostamalla koko paksun harjatupon syrjään.
- Ei voi olla totta! mummo huudahti. - Kersantillakin oli samanlainen iso tähti otsassa!
- Jos Nalle onkin jotain sukua Kersantille?! Oona ehdotti.
- Voihan tuo mahdollisesti ollakin, Kersantille kun syntyi kahdeksan jälkeläistä naapurin Leipurin-Liisan kanssa, mummo aprikoi.

Siinä samassa Anitta Hirvi porhalsi jälleen ulos tallista ja ehdotti, että voisi ajaa Nallen jo illalla meille. Hän kun oli seuraavana aamuna lähdössä miehensä Joelin kanssa astuttamaan erästä tammaa huippuoriilla, joka asusteli satojen kilometrien päässä. Muutoin saisimme Nallen vasta myöhään seuraavana iltana. Meille tämä järjestely sopi vallan mainiosti!

*

Palattuamme mummolaan minä pyysin mummolta pienen valokuvakansion, jossa oli yksinomaan vanhoja hevosvalokuvia. Kersantin kuva komeili heti ensimmäisellä sivulla ja me katsoimme Oonan kanssa hölmistyneinä toisiamme. Kuvassa suoraan kameraan katsova hevonen oli kuin Nallen kopio, vai pitäisikö sanoa että Nalle oli kuvassa olevan hevosen kopio. Niillä oli täsmälleen samat merkitkin, iso tähti ja sukat kaikissa jaloissa.
- Annahan se kansio minulle, niin näytän teille kuvan Kersantin-Muistosta, mummo tauhusi ja selasi kansiota lävitse.
- Ei voi olla totta! Kolmas ihan saman näköinen hevonen! huudahdimme Oonan kanssa kuin yhdestä suusta.
- Onko sulla kuvia muistakin Kersantin jälkeläisistä, minä kysyin pyörällä päästäni.
- No tämä ori tässä on Hovi-Keisari, Kersantin ensimmäinen jälkeläinen naapurin tammasta, siitä Leipurin-Liisasta nimittäin. Ja tässä sitten on Kersantin-Lissu, niin ja tässä vieressä tämä Kersantin varsojen emä Liisa.
- No kumpikaan niistä ei näytä Keisarilta, mutta Liisan näköä niissä kyllä on.

Juuri kun olimme syventyneet katsomaan kuka hevosista oli kenenkin näköinen, alkoi ulkoa kuulua auton ääniä. Juoksimme Oonan kanssa oitis ikkunaan ja päästimme riemukkaan kiljahduksen, nähdessämme hevoskuljetusauton pysähtyvän vanhan navettarakennuksen eteen. Rynnistimme heti ulos tervehtimään Anitta Hirveä ja Rasmus-Nallea.
- Hei taas! Pääsinkin tuomaan Nallen heti, kun vein tuohon melkein teidän naapuriinne vuokralle Tähkylän. Venla varmasti tuntee Harjulan Ruusun ja Henrikin? kysyi Anitta Hirvi avatessaan samalla kuljetuskopin luukkua. - Heidän tyttärelleen Hetalle Tähkylä meni vuokralle.
- Tottahan toki minä Harjulat tunnen! mummo vastasi. - Näinkin Henrikin tänään siellä tallilla.
- Aivan niin, Heta olikin ratsastustunnilla iltapäivällä. Hän muuten hoitaa Nallea ja olisi tahtonut itse vuokrata sen, mutta olin luvannut jo sen teille. Mutta otetaampas nyt tämä Nallukka ulos autosta. Pitää päästä ajoissa tänään nukkumaan, kun joutuu heräämään ennen kukonlaulua, Anitta Hirvi naurahti.

Tuntui kyllä himpun verran utopistiselta taluttaa ulos autosta vanhojen valkokuvien elävä kopio. Mielessäni pyöri satoja kysymyksiä, mutta päällimmäisenä oli kysymys, olisiko Nalle jotain sukua mummon rakkaalle Kersantille? En halunnut alkaa kyselemään Anitta Hirveltä mitään mummon kuullen ja tällä oli muutenkin kiire. Tuskinpa nainen jolla on iso talli täynnä suomenhevosia, edes osaisi ulkomuistista luetella jonkun yksittäisen hevosen polveutumisen. Päätin mennä saman tien jonkun tekosyyn ohella naapuriin Hetaa moikkaamaan. Minäkin tunsin hänet ihan hyvin, sillä vietinhän kaikki kesät mummolassa. Heta varmasti osaisi kertoa Nallesta jotakin, olihan hän sentään hoitaja!

Anitta Hirven lähdettyä pihasta, talutimme Nallen tarhaan syömään ja lepäilemään. Päätimme ratsastaa sillä vasta seuraavana päivänä, koska silloin alkaisi vasta vuokrasopimuksemme. Ehdotin Oonalle, että kävisimme naapurissa hieman kyselemässä Nallesta, mutta emme ehtineet edes ilmoittaa asiasta mummolle, kun Heta ratsasti hevosella pihaan.
- Moi Heta! Tulitkin juuri sopivasti, me oltiin Oonan kanssa lähdössä teille, minä nauroin.
- Ajattelin että hevosistakin on kivaa nähdä toisiaan, kun joutuvat nyt olemaan yksinään koko kuukauden. Ja halusin tulla morjenstamaan Nallea. Et tainnut tietääkkään, että hoidan Nallea? Eihän me olla edes nähty viime kesän jälkeen, Heta selitti.
- Anitta kyllä kertoi että sä hoidat Nallea, ja olisit kuulemma halunnut vuokratakin sen, minä kerroin. - Mennään katsomaan Nallea tuonne tarhaan, sekin varmaan ilahtuu nähdessään tuttuja.

Mutta tarhalle päästyämme alkoi tapahtua kummia. Tähkylä ja Nalle eivät käyttäytyneet laisinkaan tuttujen hevosten tapaan, vaan ne luimistelivat ja vingahtelivat haistellessaan toisiaan. Onneksi emme olleet suoraan päästäneet niitä yhdessä tarhaan, vaan nahistelijoiden välissä oli tukeva aita. Tilanne oli Hetan mielestä erittäin omituinen, sillä tallilla Tähkylä ja Nalle tulivat loistavasti toimeen keskenään ja äsken ne oli tuotu samalla autolla.
Päätimme viedä Tähkylän vanhaan navettaan, jonne oli rakennettu Nallelle karsina. Jätimme sen rauhassa rouskuttamaan heinää ja palasimme Nallen luo navettarakennuksen taakse. Kerroin samalla Hetalle mummon lapsuuden hevosista, jotka olivat täsmälleen Nallen näköisiä. Mainitsin juuri ison tähden Nallen otsassa, kun Heta alkoi rapsuttaa hevosen otsaa ja kaiken järjen mukaan tähden olisi pitänyt tulla esiin tuuhean etuharjan alta. Mutta otsassa ei ollutkaan mitään merkkejä! Me kaikki kolme soisoimme hölmistyneinä hevosen ympärillä ja tuijotimme tähdetöntä otsaa. Minä olin vuoren varma, että iltapäivällä tämän hevosen päässä oli ollut tähti ja nyt se oli mukamas äkisti kadonnut. Heta vahvisti asian ja toi esille karmean tosiseikan - meillä oli väärä hevonen.

Tutkittuamme hevosta tarkemmin, huomasimme sen olevan ori, vaikka Nallen olisi pitänyt olla ruuna. Jaloissa olevat merkit olivat samat, neljä kaunista sukkaa, ja muutoinkin hevonen Näytti erehdyttävästi Nallelta, mutta se ei ollut se. Olimme kaikki aivan ällikällä lyötyjä. Jos tämä hevonen ei ollut Nalle, niin kuka se oli ja missä Nalle oli? Tiesimme vain sen, että Nallella oli olemassa liki kaksoisolento! Ne saattoivat olla jopa sukua toisilleen, mutta sitä olisi mahdoton todistaa, ellemme saisi tietää Nallen sukua ja sitä mikä ja mistä tämä komea ori oli meille tullut.

Minä ehdotin, ettemme kertoisi tästä mummolleni mitään, ainakaan vielä. Halusin tietää Nallen sukutaulun ja kasvattajan, jotta voisimme alkaa selvittämään oudon hevosen tapausta. Aloinkin kysellä Hetalta tiesikö tämä jotain Nallen suvusta.
- Anitta ei ole koskaan antanut kenellekkään mitään tietoa tallin hevosista. Ovissa on vain nimimkyltit. Kerran Anitta jopa suuttui kun kyselimme yhden Päivin kanssa hevosten sukutauluja kokoelmiimme. Hän sanoi ettei sukutaulu kuulu muille kuin omistajalle! Heta puuskahti.
- Aika omituista. Eihän hevosten sukutauluissa ole mitään salaista, Oona tuumasi.
- Meidän täytyy saada Nallen sukutaulu käsiimme! minä kuiskasin tytöille ettei mummo kuulisi, hän kun kasteli ksvimaata aivan siinä lähellä.
- Mutta miten? Heta hämmästeli.
- Me mennään tallille. Aikaisin aamulla. Niihin aikoihin kun Anitta ja sen mies lähtevät astuttamaan sitä tammaa, minä selvitin suunnitelmaani.
- Mutta millä me päästään Suomipolleen? Matkaa on monta kymmentä kilometriä! Oona ihmetteli.
- Joskus viiden aikaan lähtee kirkonkylältä linja-auto, jolla pääsee ihan lähelle tallia, Heta ilmoitti. - Jos lähdemme sillä, ehdimme tallille niihin aikoihin kun Anitta ja Joel ovat lähdössä. Meidän täytyy päästä sisälle päärakennukseen, ennen kun he lähtevät ja laittavat oven lukkoon.
- Jääkö tallille ketään? minä kysyin innoissani.
- Vain Timppa, se on töissä tallilla. Suomipolle on kiinni koko heinäkuun, eli sielä ei ole tallityttöjä tai leiriläisiä, Heta jatkoi.

Teimme hienon suunnitelman, ettei mummo vaan alkaisi epäillä mitään ja ettemme herättäisi häntä aamulla kun hipisimme ulos. Saimme hänet suostumaan siihen, että nukkuisimme kolmistaan navetan vintillä, jonne oli tehty pieni vierashuone isän ja äidin kesäisiä vierailuja varten. Otimme runsaasti eväitä mukaan ja ajastimme Oonan kännykän soimaan puoli viideltä, ettemme vaan myöhästyisi linjurista.
Kävimme vielä viemässä Tähkylän Harjuloille ja ruokimme molemmat hevoset, ennen kun könysimme vierashuoneeseen nukkumaan. Mummo tosin ihmetteli hieman, kun sanoimme olevamme tolkuttoman väsyneitä jo kello kahdeksalta. Tietenkään meitä ei nukuttanut yhtään, sillä tuleva salainen operaatio jännitti meitä kaikkia tuhottomasti. Aamulla selviäisi oliko Nalle Kersantin jälkeläinen.

Jatkoa seuraa.....