~kirjoittanut Mari P.~

Mä en ymmärrä mikä Makeen meni kun se osti Puten. Yhen kerran kun se tuli uuden hevosen kanssa jostain hornasta, sillä oli kopissa tietysti se upee lämpönen tamma - ja sen vieressä reilu metrinen shettis. Putte ja Viivi - Putte oli siis se ponin rääpäle ja Viivi meiän tallin uusi ravuri, oikeelta nimeltään My Queen - oli kuulemma ollu yhessä koko viis vuotisen elämänsä ajan, eikä niitä voinu erottaa.

Mä sitten sain Viivin passikseni. Se oli kyllä tosi ihana hevonen, oikee unelma ajaa ja hoitaa. Mulla vaan ei aika tahtonu riittää, koska Viivin ja toisen passin, liinaharjaisen suomenorhin Purnukan lisäks mun niskoille sysättiin myös Putte. Ne kaks oli kyllä ku paita ja peppu. Putte seuras Viiviä joka paikkaan - tarhaan, talliin ja jopa lenkille. Siellä se kipitti mun ja Viivin perässä, kun me mentiin ihania hiekkateitä pitkin, pari kertaa viikossa ihan reipastakii vauhtia. Mä aloin jo epäilemään, että Putte oli joku ravishettis, se meni aivan uskomattoman lujaa Viivin vieressä!

Pian mulle kuitenkii selvis, ettei Putella ollu koskaan ajettu, saati sitte ratsastettu. Kerran, ku mä vein Viiviä ja Puttea tarhaan mun kaverin Tintin kaa, mä sain päähäni kokeilla, jaksaako Putte kantaa mua piikusen matkaa selässään. Mä annoin Viivin Tintille talutettavaks ja otin ite Puten. Sitasin nartsan sen rimuu ohjiks ja pysäytin sen sitte. Heitin jalan sen selän yli ja kävin istumaa sen selkään. Ette ikinä usko mitä Putte teki; eka se teki mielettömän pukin. Sen jälkee se vinkas ja läks vetämää mieletöntä laukkaa tietä pitkin tallille päin. Tottakai Viivi säikähti että "nyt se kaveri jättää mut" ja läks Puten perään. Tintti ei mahtanu sille mitää, ja tottakai se paniikkilukko irtos sen riimusta. Tallin pihalla Putte teki täydellisen stopin, ja mä lensin sen pään yli - suoraan vesilätäkköö. Viivi tuli kanssa ja alko sitten nyhtämää lyhyttä ruohoo siitä tallin eestä. Arvatkaa nolottiko mua, kun Tintin kiljunta ajo pihalle koko Lampisen perheen. Nää Lampiset siis omistaa tän tallin. Make tuli ekana ulos, ja arvatkaa repeskö se. Mä en oo ikinä nähny et joku olis nauranu niin paljon, ja vieläpä melkeinpä maassa kippurassa mahaansa pidellen. Ha ha, tosi hauskaa. Kaiken kruunas se, kun Maken veli, mun ikänen, eli seittemäntoista kesänen hyvännäkönen kundi tuli ulos. Mä olin naamaltani ihan punanen, ja en oo ikinä toivonu niin hartaasti et maa nielasis mut ikiajoiks. Janne, tää Maken veli tuli seisomaa mun viereen ja yritti pokkana kysyä et sattuks mua, mut se jäi pelkäks yritykseks. Mäken isä, kuuskymppinen ukko, seiso rappusilla Maken äidin kans ja nauro siellä. Ja arvatkaa lentelikö ärräpäät pihalla.

Sen jälkeen en ees harkinnu Putella ratsastamista. Seuraavan kuukauden aikana aina, jos joku muistutti mua siitä epätoivosesta yrityksestä, joutu olemaa tarkkana ettei saanu harjasta tai kavarista päähänsä. Mua todella ketutti koko homma, mutta lopulta mä osasin jo itekii nauraa jutulle.

Janne oli alkanu viettää yhä enemmän ja enemmän aikaa tallilla mun sielä ollessa. Yhtenä aamuna tallille mennessä mä meinasin lentää selälleni hämmästyksestä; Janne oli kuuraamassa Viivin varusteita! En ikinä olis uskonu et JANNE olis sen tehny. Eihän se vähän aikaa sitte ees käyny koskaa tallissa.

Yhtenä kauniina maanantaiaamuna Make ilmotti mulle, että Viivi oli ilmotettu starttii Mikkelii. Mulla olis vielä pari viikkoo aikaa treenata tammuskaa, ja tän viikon lopulla käytäs sitte hiitillä. Mä olin ihan innoissani.
Viikon päästä me lähettiin ihan normaalisti lenkille. Tarkotus oli tehä rauhallinen lenkki, mutt sitä siitä ei todellakaan tullu. Kaikki meni alussa hyvin, niinku yleensäki. Se lenkki meni pienen järven ympäri, enkä mä nyt arvannu et siellä vois olla hirvilehmä ja kaks vasaa juomassa järven rannassa. Niinpä mä ajoin Viivillä kaikessa rauhassa sitä rantatietä pitkin, ku yhtäkkiä se pysähty ku seinään. Mä olin tuiskahtaa kärryiltä nenälleni maahan, ku tajusin et kolme hirvee mennä rytisee tien yli metikköö. Viivi sai heparin, ja se ryösti. Mä yritin epätoivosesti vetää ohjista et se ois pysähtyny. Me tultiin siihen mäkee, missä normaalisti otetaan aina spurtti. Tamman suussa ei ollu mitää tuntoo, se vaan paino suu auki ihan hulluna eteenpäin. Sillon mä tajusin, et kohta mä lennän täältä kärryiltä. Mun aavistus piti paikkansa, ja ku tuli se mutka, missä ei koskaa ajettu muuta ku käyntiä, niin jyrkkä se mutka on, mä lensin ku ohjus pusikkoo.

Mulla ei ollu kypärää, vaan lippis päässä, mut onneks mun pää ei osunu mihinkää. Tyhjät kärryt heilu puolelta toiselle, ja se vaa siivitti Viivin menoa. Mä kömmin ylös risukosta ja lähin inkuttamaa Viivin perässä tallille päin. Onnekseni mä kuulin takaa hevosen kavioitten kopsetta, tallille nimittäin oli reilu viiden kilsan matka. Mä vilkasin taakse ja huomasin et Janne istu hämmästyneen näkösenä Rillukan kärryillä. Mä hyppäsin kyytii ja sanoin et mennään tallille, luultavasti Viivi on jo siellä, toivottavasti ehjänä. Matkalla mä selitin Jannelle mitä oli tapahtunu, ja ku me päästii tallille, Viivi seiso keskellä pihaa ihan hikisenä ja vaahossa. Make piti kiinni sen ohjista ja Tintti irrotteli kärryjä sen valjaista. Ei ne kärryt enää ees näyttäny kärryiltä, aisat oli ihan mutkalla ja molemmat renkaat soikeet. Ku mä menin lähemmäks, mä huomasin et ne oli ihan lytyssä. Puolentoista metrin levyset kärryt oli enää reilun puolen metrin levyset...Viivi oli varmaan puottanu jostain puitten välistä niitten kanssa!

Selitin Makelle saman mitä Jannelle, ja Make vaan tokas et "toivottavasti Viivin vakuutus korvaa kärryt". Mä pesin Viivin ja tarkistin samalla sen jalat. Niissä oli muutama naarmu ja pari pientä verta vuotavaa haavaa. Ne mä putsasin Betadinilla ja suihkutin sitte haavasprayta. Toinen takanen oli ihan paksu. Mä laitoin lämppärit Viiville jalkoihin ja ku olin kuivannu sen pahnoilla, heitin hikiloimen sen selkää ja sen päälle villaloimen.

Janne tuli talliin kun mä istuin Puten karsinassa ja nyyhkytinsen kaulaa vasten.
- Mitä sä täällä nyyhkit? Janne kysy ja tuli karsinaa.
- Mitäs mä. Mä pilasin Viivin mahikset kilpailla vähää aikaa. Ei muuta, mä tuhisin itkun läpi. Janne halas mua ja sano:
- Älä nyt, kyl se paranee. Pari viikkoo lomaa ja sitte alotetaa treenaaminen uudestaa. Make sano et sä saat edellee jatkaa sen valmentamista. Onko parempi olo?
Mä nyökkäsin ja kävin istumaa sinne karsinan perälle ja katoin ku Putte jatko mahansa kasvattamista heinäkasan äärellä. Janne istu mun vieree ja siinä me sitte istuttii. Pari tuntia meni ihan huomaamatta, ja mun piti lehtee kotii.
- Sähän tuut huomenna? Janne kysy ku mä olin lähössä fillarilla polkeen himppeen.
- Joo, pitäähän mun Purnukkaa ajaa. Miten on, opetetaanko Putte ajolle? mä kysyin.
Janne oli vähän aikaa hiljaa ja kysy sitte:
- Uskallatko?
- Enköhän, mä naurahdin ja lähdin sit polkemaan.
- Nähdään huomenna. Moi! heilautin kättä Jannelle.
- Moi...Wau...opettaa Putte ajolle...Toimiikohan se siinä paremmin ku ratsastuksessa, mietin koko kotimatkan.