~kirjoittanut Lizzu~

Kukapa meistä hevosiin hurahtaneista ei olisi joskus haaveillut hevoslehtien sarjakuvatytön tavoin saavansa kohdata unelmiensa villiorin ja saada sen kiintymys ja luottamus. Satuahan sellainen kuitenkin on...vai onko?

Alkukesän iltana pakkasimme kaverini Katjan kanssa hevoskamaaauton täyteen ja lopuksi kaksi islanninhevostani marssitettiin koppiin. Oli tarkoitus lähteä kurssille hevosten kanssa. Kyseessä oli parin päivän islanninhevoskurssi ja opettaja oli tilattu Islannista. Kurssin jälkeen seuraavana päivänä oli vielä sattumoisin samassa paikassa kilpailutkin joihin oli tarkoitus osallistua ja päätimme asustaa paikanpäällä siihen asti. Hullua olisi välillä lähteä kotiin kun matkaa oli yli kolmen tunnin verran.

Isäni oli lupautunut kuskiksi kun itse en ollut saanut aikaiseksi ajaa koppien vetämiseen vaadittavaa pikku e:tä. Katja sai osallistua kurssille ja kisoihin toisella ruunallani Tirillä ja itse menisin toisella ruunallani Ragilla. Matkalla selostin kovasti Katjalle mitä oli tulossa. Kurssi oli Katjan ensimmäinen ja tottakai jännitti kun opetuskielenäkin oli englanti. Kurssipaikka oli minulle ennestään tuttu aiemmilta kursseilta ja kisoilta. Myöhään illalla oltiin perillä. Hevoset pian talliin, heinää eteen ja itsekin nukkumaan.

Aamulla olimmekin ihan ensimmäisessä ryhmässä ratsastamassa kun kerran olimme jo paikalla. Hyvin Katjakin pärjäsi englannin kanssa. Lopulta jäi aikaa tutkia tallia ja hevosia. Tallissa oli monta tuttua hevosta joita olin kilpailuissa ja kursseillä nähnyt. Aina oli kuitenkin uusia hevosia niin kuin nytkin...Katseeni osui pieneen mustaan oriin joka kyhjötti karsinan nurkassa pelokkaana. Jokainen lihas jännittyneenä se tuijotti minua ja pelkäsi kuollakseen. Sen toinen silmä oli herasilmä ja toinenkin puoliksi. Se näyttikin hieman oudolta kun hevonen muuten oli niin tumma ja päässä oleva vino kuonopiirtokaan ei tullut edes silmän lähelle. Useinhan esim. suuri silmien yli ulottuva laukki tekee silmästä vaalean herasilmän. Hevosia tuli ja meni mutta tämä pikkuori pysyi sisällä.

Lopulta kysyinkin mikä hevonen tämä oikein oli, ja miksei se päässyt ulos. Ori oli nimeltään Flækingur, mikä tarkoitti kulkuria. Se oli vasta 3 vuotias ja tullut Islannista 2 kuukautta sitten muutaman muun samanikäisen kanssa. Islannissahan hevoset syntyvät ja kasvavat villeinä n. 5 vuoden ikään asti, joten 3 vuotias oli vielä koskematon villihevonen. Muut hevoset olivat jo kesyyntyneet mutta Flækinguria ei oltu edes vielä saatu kiinni karsinastaan. Se oli seissyt tallissa Suomeen tulosta asti. "Mene ja ota kiinni jo saat" minulle sanottiin. Tiesin ettei issikka käy päälle edes villihevosena koska olin ollut töissä eräänä kesänä Islannissa hevostilalla. Villihevoset eivät Islannissa yrittäneet edes potkia vaikka pelkäsivät kuollakseen!

Avasin varovasti karsinan ovaen ja samantien ori lensi rysähtäen perimmäiseen nurkkaan. Katselin pientä hevosta varovasti ja hyvä kun uskalsin hengittää. En osaa selittää mitä se oli, ehkä rakkautta ensi silmäyksellä kuvaa parhaiten mitä tunsin, mutten koskaan ollut tuntenut mitään hevosta kohtaan sellaista kuin tunsin nyt. Flækingur oli niin puhdas ja koskematon. Se toimi täysin villien vaistojensa varassa eikä kukaan ollut saanut siihen kontaktia. Hulluksi sitä jotkut sanoivat. Sanoivat että se on seonnut varmaan matkasta. Seisoin pitkään liikkumatta heinätuppo kädessä. Sitten aloin millimetri kerrallaan lähestyä Flækinguria. Ojensin kättäni ja varovasti kaukaa kurottaen se otti pari heinänkortta tukosta. Se oli todella utelias ja vaikka sillä olikin erikoiset ja siksi hiukan hurjannäköiset silmät, näin niistä selvästi ettei se ollut hullu. Näin pain pelokkaan, eksyneen hevosen. Monta kertaa yritin lähestyä mutta aina tietyn matkan päässä se äkisti sinkosi toiselle seinälle. Saatoin saada käteni kurotettua ihan lähellekin kunhan seisoin tarpeeksi kaukana, mutta hipaistakaan en saanut.

Vähän väliä kurssin aikana seisoskelin karsinassa heinätukon kanssa ja ori söikin varovasti mutta lähelle ei saanut vieläkään tulla, saati koskea. Kuin vahingossa suustani vain tuli kysymys, oliko Flækingur myytävänä? Hieman yllättyneenä tallinpitäjä sanoi voivansa siitä luopua. Eihän siitä varmasti koskaan tulisikaan asiakaskäyttöön sopivaa hevosta. Hintakaan ei ollut huima kun hevonen oli sellainen kuin oli. Melkein tunnin neuvottelin avomieheni kanssa hevosen ostosta. liekö väsytysvoitto, mutta lopulta sain myönnytyksen. Istuin hetken hiljaa ja mietin. Olinkohan sittenkin aivan vialla päästäni? Ostaa nyt muiden hullnua pitämä villihevosori tosta noin vaan ilman että on edes nähnyt sen liikkuvan! Tulisiko siitä ikinä edes "hevosta"? Muut ainakin pitivät minua yhtä hulluna kuin hevostakin. Katjakin katsoi hiukan kieroon kun sanoin ostavani Flækingurin. Kovasti toivotettiin onnea ja todettiin että sitä kyllä tarvitaan. "Jos siitä vielä hevosen saat niin sitten se on sulle tarkoitettukin" sanoi eräs.

Kurssi meni ja kilpailut sen jälkeen. Hevoset pakattiin tyytyväisenä autoon. Kisat olivat menneet todella hyvin ja sijoituksia tuli joka luokasta. Katja jopa voitti oman luokkansa! Heti seuraavana päivänä tultiin kuitenkin takaisin...oli tarkoitus hakea Flækingur. Nyt jännitti todella. Miten kuljetus onnistuisi? Mietimme miten se olisi paras kuljettaa. Jos se olisi vapaana ja saisi jonkun kohtauksense voisi vaikka kaataa kopin, vai voisiko? Sitä ei koskaan oltu sidottu mutta olisiko kuitenkin paras sitoa se nyt? Päätimme sitoa. Ensin oli huolena kuitenkin hevosen pyydystäminen. Edellisenä iltana sille oli jo saatu riimu päähän. Se oli vaatinut viiden ihmisen puolen tunnin urakan ja apuna oli käytetty suurta filmivanerilevyä jolla se saatiin litistettyä seinälle.

Vaikka riimu helpotti nyt huomattavasti kiinnisaamista ei ilman levyn apua pärjätty nytkään. Pitkä liina saatiin vihdoin kiinni riimuun ja kauhusta lähes lamaantunut hevosraukka talutettiin ulos karsinasta. Koppi oli ajettu osittain talliin sisään ja Flækingur käveli sinne kiltisti! Se pelkäsi yhtä paljon koppia kuin kaikkea sen ulkopuolellakin joten sille oli aivan sama mihin se vietiin. Sillä oli kaksi riimua päässä ja se sidottiin kahdella narulla tiukasti kiinni niin ettei se varmasti pääsisi esim. puomin yli tai ali. Sitten vain matkaan...

Aivan alkumatka meni hyvin mutta yhtäkkiä koppi alkoi nykiä. Pysäytimme pian ja menimme katsomaan. Kuin ihmeen kaupalla hevonen oli saanut molemmat etujalat yli puomin vaikka turpa oli melkein siinä kiinni! Naruja oli pakko löysätä jotta saataisiin hevonen takaisin paikalleen. Vihdoin kaikki oli taas hyvin ja minä päätin jäädä koppiin ja potkaisisin sivuoven auki jos tulisi ongelmia. Ori oli taas lamaantuneena ja aivan liikkumatta jonkin aikaakunnes aivan odottamatta yhtäkkiä se huitaisi etuset taas yli puomin! Potkaisin oven auki ja yritin huitoa hevosen edessä jotta se menisi takaisin, mutta turhaan. Se pelkäsi jo kaikkea muuta enemmän kuin minua ja oli sokeana pelosta. Auto pysähtyi pian ja naruja oli taas löysättävä. Takaisin Flækingur ei kuitenkaan mennyt vaan tuli kokonaan yli puomin! Hyppäsin vauhdilla pois alta ja löin sivuoven pian kiinni ettei hevonen tulisi siitä ulos. Takalaidan yläluukusta sitten kiipesin sisään ja autoin jälleen lamaantuneen hevosen irti. Irrotin myös puomit ja totesin että nyt saa polle olla vapaana. Loppumatka menikin sitten hyvin. Sitominen oli siis ollut liikaa. Kotona koppi ajettiin taas tallin oven eteen ja Flækingur ajettiin talliin ja boksiin. Vihdoin saatoin hengähtää hetkeksi.

Aamulla kiirehdin talliin ja kaikki olikin onneksi hyvin. Ehdin jo nähdä painajaista siitä että Flækingur olisi karannut. Vähänväliä kävin juttelemassa sen kanssa karsinassa ja yritin lähestyä sitä paljon puhutun hevospsykologian keinoin. Annoin sen jaloitella vapaana tallissa monta kertaa päivässä ja kolmantena päivänä sain narun kiinnitettyä sen riimuun. Talutin sitä tallissa ja se tuntui oppivan nopeasti. Sitten yritin taas koskea sitä. Varovasti lähestyin ja poistuin ennenkuin olin koskenutkaan siihen. Palkitsin sen siis siitä että oli päästänyt edes lähemmäksi.

Lopulta se antoi koskea ensimmäisen kerran ja kun se sen rajan antoi ylittää, sainkin koskea yllättävän vapaasti. Silittelin sitä kauttaaltaan ja se tuntui nauttivan vaikka vielä hetki sitten se oli kuin sähköiskun saanut kun hipaisinkin. Tilanne tuntui uskomattomalta! Ihan yhtäkkiä se alkoi luottaa ja antoi koskea. Päivittäin vietin sen kanssa aikaa silittäen ja rapsuttaen. Hyvin arka se vieläkin oli eikä sitä tuosta vaan voinut lähestyä vaan aina hitaasti "kysellen".

Sen oltua meillä viikon, päätin taluttaa sen ulos. Sydän kurkussa pidin tiukasti narusta ja odotin milloin se räjähtää. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja Flækingur tuli narussa varovasti pälyillen. Tarhaan päästyään se kuitenkin riehaantui kuten kuvitella saattaa. Olihan se ollut viimeksi vapaana 2 kuukautta sitten Islannissa! Tarhassa olikin onneksi tilaa riehua. Aika pian se kuitenkin rauhoittui ja päätin tuoda sille kaverin. Tiri tuotiin kaveriksi ensimmäisenä. Tutustuminen oli hyvin rauhallinen ja jo muutaman minuutin sisään kaverukset rapsuttelivat toisiaan. Pitkästä aikaa Flækingur sai tuntea toisen hevosen kosketuksen ja se oli onnellinen. Sydäntä lämmitti itselläkin katsella niin onnellista hevosta joka oli taas löytänyt "lauman".

Hetken kuluttua päästin tarhaan johtajaruuna Ragin. Mitään ongelmia ei edelleenkään syntynyt ja jälleen huokaisin helpotuksesta. Vielä oli kuitenkin ongelma edessä kun Flækingur piti saada kiinni tarhasta. Toiset issikkani saivat kyllä jäädä ulos yöksi mutta Flækingur oli ihan kesyyntymisen vuoksi otettava kiinni. Karsina ei ollut suuri tila ja sieltä sen saikin jo suhteellisen helposti kiinni mutta nyt se oli suuressa tarhassa. Lähelle se päästikin jo aika helposti mutta viimeinen metri tai puoli oli vaikein paikka. Alle tunnin sain sen kuitenkin kiinni ja vietyä taas talliin.

Sen päivän jälkeen tarhasin sen päivittäin ja taluttelinkin sitä jo metsässä. Vain pari viikkoa se oli meillä ollut ja se alkoi seurailla perässä kun kävelin tarhassa. Joskus se jopa hirnui perääni kun lähdin pois. Parin viikon kuluttua Flækingur jo kantoi satulaakin eikä missään vaiheessa tullut ongelmia senkään suhteen. Ihan näin nopeaa kesyyntymistä en ollut odottanut vaikken hevosta vaikeana tapauksena pitänytkään.

Flækingur on nyt rohkea pieni hevonen eikä moni tahdo uskoa millainen se oli vain hetki sitten, kun sen nyt näkee painautuvan kainalooni kuin pienen varsan. Vaikuttaa siltä että siitä tulee aikanaan luotettava ja mukava ratsu. Ehkä se oli juuri niin kuin joku sanoi: "Jos siitä vielä hevosen saat niin sitten se on sulle tarkoitettukin". Ehkä se vaan oli niin että Flækingur oli tarkoitettu mulle. Ehkä kohtalolla oli sormensa pelissä...ken tietää? Mutta parasta on se että tämä tarina on tosi! Siitä osoituksena on kuva Flækingurista alla...