(kirjoitettu elokuussa 2001)

Näyttelyreissu oli alusta loppuun täynnä jännitystä, dramatiikkaa ja nopeita käänteitä. Koko kauan odotettu ja suunniteltu näyttelyreissu meinasi kariutua heti alkuunsa moneenkin otteeseen, kun auton jarrut alkoivat "laahata" juuri lähdön hetkellä ja kun siitä selvittiin niin katkesi laturinhihna. Olin jo aivan varma, etteivät Nelson ja Anne pääse perille Vermoon ajoissa. Oli ollut tarkoitus käydä moikkaamassa ponipoikaa Vermossa jo perjantai-iltana ja antaa Annalle (joka siis oli luvannut esittää Nelsonin) mahdollisuus hiukan harjoitella jätkän kanssa, mutta teknisistä syistä matka alkoi vasta lauantaina klo yhden maissa yöllä. Nelsonin luokan piti alkaa klo 11 ja olin tietysti ihan hermona ehtivätkö he ajoissa paikalle. No aamu kahdeksalta lauantaina sitten Nelson pääsi vihdoin Vermon vuokrakarsinaan heiluvasta kuljetuskopista, mutta eihän siellä maltettu yhtään levätä, kun ympärillä oli kymmenien vieraiden hevosten ääniä ja hajuja. Taisi sen viikonlopun aikana Neposen ääni muuttua käheämmäksi aikas lailla. Minä ehdin Vermoon lopulta puoli kymmenen maissa tuoden mukanani laatikollisen aamupalaa koko yön raataneille ja ajaneille Annelle ja Matille.

Herra-Neponen oli pesty juuri ennen matkalle lähtöä, mutta reissussa rähjääntyy ja se olikin onnistunut sotkemaan hännän ja takajalat omaan lantaansa. Viimehetken puunaamiset, harjaukset ja jalkapesut suoritettiin jo yltyvässä paniikissa ja kauheassa kiireessä. Ilmakaan ei ollut yhtään suosiollinen vaan aamun mittaan oli jo sadellut useaan otteeseen ja raviradan märkä hiekka oli muuttunut kuravelliksi. Pestyt jalat eivät siis montaa minuuttia pysyneet puhtaan näköisinä ja rapaa lensi myös mahan alle. Ja aivan kuin luonnonvoimatkin olisivat olleet meitä vastaan, alkoi tietysti sataa rankasti juuri kun Nelsonin luokan oli tarkoitus alkaa. Ei siinä ollut kenelläkään viimeistelyistä enää tietoakaan, kun ponit kävelivät ja ravasivat märällä nurmikolla vesi karvoista valuen.

Muutoinkin Nelson oli hieman hämmästynyt, kun piti juosta nurmikolla. Yleensä se on tottunut, että hiekalla juostaan ja nurmikko on syömistä varten. 1-vuotiaiden orien luokka oli melkoisen suuri, peräti 6 osallistujaa. Ikätovereihinsa verrattuna Neponen näytti melkoisen honkkelilta kaverilta, näyttely hetkellä ukkelilla oli käynnissä taas huima kasvupyrähdys, joka sitten sai sen näyttämään tikku-ukolta.
Tuomarina oli englantilainen Susan Shaw ja hänen mielestään Nelson ei näyttänyt new forestilta, vaan liian jalolta ja hevosmaiselta. Liikkeitä Shaw kyllä kehui ja sanoi että siitä kehkeytyy hyvä ratsu. Forestimme oli siis luokkansa viimeinen, mutta mehän emme tuosta masentuneet vaan uskomme että hiljaa hyvää tulee. Luokan voittaja oli Marttilan Rasmus (I p.), toiseksi tuli Snowberry Adonis (I p.), kolmas Kotirinteen Barbaari (II p.), neljäs Hyväntuulen Elmo (II p.), viides Siltasaaren Mr. Mickey (II p.) ja kuudentena meidän C's Nelson (III p.). Saimme siis valkoisen ruusukkeen.

Luokan jälkeen aurinko suvaitsi taas näyttäytyä! Päätimme mennä saman tien jonottamaan Hippoksen kehään, jossa oli arvostelemassa suomalainen tuomari. Taas saimme kuulla, ettei poitsu näytä perinteiseltä new forestilta mutta liikkeet ovat hyvät. Arvostelu kuului seuraavasti:
" TYYPPI kehittymätön, vieras rotutyyppi. PÄÄ, KAULA, RUNKO lyhyt kaula, hyväasentoinen lapa, pitkä lautanen. JALAT JA LIIKKEIDEN SÄÄNNÖLLISYYS riittävä luusto, pitkät sääriluut. LIIKKEIDEN MEKANIIKKA KÄYNNISSÄ matkaavoittava. LIIKKEIDEN MEKANIIKKA RAVISSA tahdikas."
Pisteitä kertyi 21 ja saimme kakkos palkinon eli sinisen ruusukkeen.

Nelsonin työt oli siis tehty ja poika pääsi lopultakin karsinaansa lepäilemään. Se alkoikin olla päivän tapahtumista tarpeeksi väsynyt ja malttoi olla koohkaamatta, ainakaan liikoja. Minä säntäilin kamerani kanssa kehältä toiselle, sillä halusin ikuistaa filmille tietysti paljon new foresteja, mutta myös russeja ja muita hyvän näköisiä poneja.
New forest kehää piiritin tiiviisti varsinkin silloin kun Nelsonin isä Bazuun oli arvosteltavana. Jalostusori-luokassa oli kilpailemassa myös Kotimäen Menuett My Life ja Korholan Lumiukko.
Bazuun sai myös sinisen ruusukkeen, eli kakkos palkinnon.

Luokan jälkeen saimme sovitettua myös isän ja pojan samaan kuvaan. Nelson näyttää nuokkuvan jo puolinukuksissa.

Lauantai-päivän jälkeen jätimme väsyneen Nelsonin karsinaan lepäilemään ja tulimme vielä illalla ruokkimaan ja hoitamaan näyttelyjäppisen. Sunnuntaina ei Vermoon ollut enää mitään paniikinomaista kiirettä, sillä tiedossa oli lähinnä vain kotimatkan valmisteluja ja minä tietysti kirmasin taas kamera kaulassa pitkin ravirataa bongaamassa uljaita ilmestyksiä.

Nelsoniakin käytiin kuvaamassa! Marvi Jalon kuvaaja-ystävä oli Marvin pyynnöstä tullut tsuumailemaan myös meidän Nelsonia! Lauantaina jo yritettiin saada onnistuneita kuvia, mutta sade yritti kaikin keinoin pilata suunnitelman. Sunnuntaina siis yritimme jälleen ja kaiketi edes osa kuvista onnistui, sillä sain Marvilta kirjeen tuossa äskettäin ja hän kertoi, että Nelsonin kuva on tulossa ilmeisesti marraskuun Villivarsaan! Täytyy ehdottomasti ostaa ko. lehti ihan arkistointi tarkoituksiin.

Kotimatkakin oli täynnä dramatiikkaa. Toivottavasti ei enää ikinä tapahdu mitään vastaavaa! Sen verran kyllä säikähdimme kaikki. Olimme siis lähteneet ajamaan kotiin ja Anne ajeli Nelsonin kanssa takaisin Nurmoa kohti. Olin juuri ehtinyt kotiovesta sisään, kun Anne soittaa ja käskee soittamaan eläinlääkärille! Pelästyin suunnattomasti kun kuulin Nelsonin makaavan kopissa, enkä oikein ymmärtänyt mitä on tapahtunut. Yritin saada päivystävän eläinlääkärin paikalle, mutta hän oli juuri toisaalla hoitamassa tiputuksessa olevaa hevosta. Olin aivan kauhuissani ja epätietoinen. Onneksi Anne soitti pian ja sanoi Nelsonin olevan taas jaloillaan ja syövän heinää. Toisesta takasesta oli tullut verta ja varmasti teki kipeää seisoa koko pitkä kotimatka jaloillaan huojuvassa kopperossa.
Nelson oli siis heti alkumatkasta onnistunut "konttaamaan" kuljetuskopin etupuomin ali, vaikka se oli riimunnarusta kiinni samaisessa puomissa. Siihen se sitten oli kaatunut siten, että etujalat olivat väliseinän toisella ja takajalat toisella puolella ja yhä riimunnaru oli kiinni puomissa. Kaula oli siis hirvittävällä mutkalla. Jostain syystä paniikkilukko ei ollut auennut. Kun Anne sitten löysi Nelsonin tukalasta tilantesta, se näytti kuulemma kuolleelta. Väliseinät, puomit yms. purettiin välittömästi ja Nelson retkotti pitkin pituuttaan kopissa. Sen silmät olivat päässä nurinpäin ja se oli läpimärkä hiestä. Annen silittely ja juttelu sai sen shokin laantumaan ja poika pääsi omin avuin jaloilleen. Mutta se oli märkä kuin pesun jäljiltä, korviaan myöten!
Kotiin päästyään ressukka lysähti omaan karsinaan nukkumaan sikeää unta. Aamulla eläinlääkäri tuli tarkistamaan että kaikki on kunnossa, jalastakaan ei löynynyt mitään vakavaa. Onneksi tällä hurjalla näyttelyreissulla on kuitenkin onnellinen loppu ja Nelson voi hyvin. Sillä on jo pitkä ja tuuhea talvikarva ja se on lihonut valtavasti. Näyttääkin jo orilta!