11.08.2005

Vironmäen ponitallin UUDET viralliset kotisivut ovat myös minun käsialaani! Joten tervemenoa tutustumaan!

Tällä sivulla olevat tarinat Vironmäen ponitallilta ovat omia muistelmiani, vanhimmat 17 vuoden takaa ja tuoreimmat n. neljän vuoden takaa. Tämä ei siis ole tallin virallinen sivu, vaan täällä siis muistelen omia leiri- ja hevoskokemuksiani Vironmäellä.

Virallisilta sivuilta löydätte infoa ratsastusleireistä, tallilla järjestettävistä kilpailuista sekä muista tapahtumista, kilpailutuloksia ja tietysti tietoja ja kuvia hevosista ja tallista!
HUOM! Sukutaululinkit toimivat Vironmäen virallisilla sivuilla, mutta eivät toistaiseksi tällä omalla muistelu sivullani.

Vironmäelle on hankittu vuoden 1999 jälkeen kolme uutta suomenhevosta, Impala, Raijatar ja Villetär.

Vuonna 2003 Vironmäelle on ostettu myös uudet suomenhevoset Suvin Into, Rupiinin Muisto, Rupiinin Lento, Raisan Toivo, Raisan Poika ja Raisa-Vili.

Kuulin Vironmäen ponitallista ensimmäisen kerran ollessani 9 vuotias. Siskoni Anne oli tutustunut tallin omistajaan Pirjoon jollakin kurssilla ja lähdimme kerran yhdessä katsomaan hevosia Orimattilaan.

Ensimmäisellä reissulla kaikki oli uutta ja ihmeellistä, hevoset suuria ja pelottavia, mutta kiehtovia. Mutta jännittävintä oli se, kun minut nostettiin suuren suomenhevosen selkään ja sain ratsastaa pari kierrosta kentän ympäri taluttajan avustuksella. Tuntui siltä kun olisi istunut katolla, niin korkealla minä olin. Mutta ratsastuksen päätyttyä en osannut enää ajatellakaan muuta kuin ratsastamista. Saankin kiittää tätä ihanaa suomenhevosta - joka muuten on nimeltään Raikuliina - hevoskärpäsen puremasta!

Raikuliina oli saanut edellisenä keväänä ensimmäisen varsansa. Tämä nuori hurmuri oli nimeltään Raikulipoika. Pojasta kasvoi komea ori ja se oli Pirjon tyttären Sannan ehdoton suosikki. Sanna toimi Vironmäellä opettajana ja tunneilta ei puuttunut vauhdikkuutta. Muistan erään hiihtolomaleirin, jolloin saimme kokeilla hiihtoratsastusta ja rekiajelua. Poika toimi rekihevosena ja meitä kiidätettiin sen kyydissä pitkin lumista peltoa. No minä tietysti sain pitää peräpäätä tässä "reessä", joka lähinnä muistutti isoa kelkkaa. Kun matkaan lähdettiin oikein vauhdilla, kuului vain "tumps" ja meikä mätkähti kyydistä. Sielä sitä sitten makoiltiin keskellä peltoa selällään, jalat pystyssä kohti yläilmoja. Muilla tuntui olevan hauskaa kustannuksellani, mutta minua sapetti kun jäi rekiajelu kokematta.

Minä pääsin Pojan selkään vain kerran ja se oli erään pääsiäisloman aikaan. Järjestimme tuolloin yöratsastuksen, jossa valoa antoi suuri palava pahnarulla. Tunnelma oli salaperäinen kun hiljaiset hahmot ratsastivat pääsiäiskokon ympärillä.
Aikaisemmin samana päivä olivat tallin vakituiset hevosenhoitajat esittäneet näytelmiä ja sketsejä hevosten avustuksella.

Pojan isä Keikari on vaikuttava näky. Upea, hieman työhevosmainen ori, jolla on yksinoikeus toimia Raikuliinan varsojen isänä. Muistan aina tunteneeni tiettyä pelonsekaista kunnioitusta tuota suurta oria kohtaan. Eräitäkin kertoja Keikki ravisteli maastotunnin alussa - sopivan matkan päässä tallista - ratsastajan selästään ja juoksi takaisin talliin. Ratsastaja taas sai raahautua omin neuvoin takaisin tallille.

Muistan myös kerran nähneeni, kun yksi isoista tallitytöistä näytti vikellysliikkeitä Keikin selässä. Keikki seisoi aloillaan ja lopulta me kaikki saimme kokeilla temppuja sen selässä. Vaikka minua hiukan pelottikin tulla liukumäkeä alas Keikin selästä sen pepun yli, niin se oli huisia.

Vironmäen suomenhevosperheeseen kuului myös pikkuinen Liljan-Kukka tamma. Luulen että se on kiltein ja herttaisin hevonen koko maailmassa. Sitä pelottaa olla erossa muista hevosista ja se pelkää kovia ääniä. Lili on niin suloinen. Sen paras ystävä ja puolustaja on pikkuruinen Pikke.

Kerran Vironmäellä oli hiihtolomalla maatalouslomittaja, joka piti meille kahden tunnin maaston. Minä ratsastin Lilillä ja nautin joka hetkestä. Tosin olimme hiukkasen eksyksissä lähialueen metsässä, jota tämä lomittaja ei tuntenut kovinkaan hyvin. Välillä reittimme oli todella ahtaita ja niinpä minä sitten yhdessä pusikossa jäin jalastani oksiin kiinni. Ja tiukasti jäinkin, sillä kun Lili jatkoi matkaansa, niin minä jäin paikalleni. Lopulta mätkähdin Lilin pepun yli maahan ja luulin pyörtyväni, kun takana tuleva Kreivi sananmukaisesti käveli ylitseni. Onneksi ei sattunut mitään. Kreivi osasi valita jalansijansa hyvin, eikä osunut minuun.

Kun pääsin Vironmäelle toiseta kertaa, olimme varanneet minulle kokonaisen ratsastustunnin! Olisin tietysti halunnut Raikin, mutta se oli jo varattu. Mutta en ollut lainkaan pettynyt ratsuuni, joka oli suloisen pullea shetlanninponi Rindi. Se tuntui ihan sopivan kokoiselta ja mukavalta. Mutta myös hiukan omapäiseltä ja kujeilevalta, kuten kaikki shettikset. Vauhtia ei tullut puuttumaan siitä ratsastuksesta, sillä Rintin vierellä poukkoili keväällä syntynyt tammavarsa Rebekka II. Repe juoksi ja poukkoili pitkin pihaa ja tuhosi Pirjon kukkapenkin syömällä kaikki tulppaanit. Tuli mieleen lähinnä legendaarisen Pollen seikkailut! Ja välillä Repe säntäsi maitotauolle kesken tunnin ja meikäläisen jalka sai osakseen mukilointia kahden hevosen välissä.
Rakastettu Rintti poistui myös keskuudestamme 24.3.2000. Se ei ilmeisesti jaksanut yksinään, kun sen vanha ystävä Hyrrä kuoli pari kuukautta aijemin. Rintin ruokahalu ja elämänhalu katosi ja se sairastui vakavasti. Oli armeliaampaa päästää se Hyrrän luokse laukkaamaan ikivihreille niityille, kuin antaa sen kärsiä. Ihastuttava Rintti poistui luotamme kunnioitettavassa 32-vuoden iässä.

Repen ollessa vanhempi, siitä tuli suosikkini, tai ainakin yksi niistä monista. Aina leirille päästessäni halusin hoitaa Repeä, varsinkin kun olin itse jo liian suuri ratsastamaan sillä. Meillä olikin erittäin hauskaa yhdessä touhutessa. Jos Repeä esimerkiksi kutitti jostain kohdasta, se näytti kutiavan kohdan minulle turvallaan ja minä aloin raaputtaa. Kutina tuntui aina leviävän paikasta toiseen, sillä ensin kutitti jalasta, sitten selästä ja milloin mistäkin. Toinen yhteinen "leikkimme" tapahtui laitumella. Minä pujahdin aidan ali lantalaan, josta löytyi aina porkkanan- ja leivänpaloja. Repe odotti kärsivällisesti aidan vieressä makupaloja.

Repen kanssa samassa karsinassa asusteli sen täyssisko Pikkeliina. Siinä sitä olikin touhua ja tohinaa kerrakseen, kun samassa karsinassa pyöri kaksi ponia ja kaksi hoitajaa. Repe ja Pikke kujeilivat tahallaan kustannuksellamme ja alkoivat kinastella ja leikkiä hevosenleikkiä.

Olin kerran viikonloppuleirillä erään ystäväni kanssa ja hoidimme tietysti Repeä ja Pikkeä. Pääsimme taluttajien avustuksella maastoon Pikellä ja Rintillä, vaikka oli kamalan liukasta. Rintin jalka lipesikin ykskaks yllättäen ja minä putosin melkein ojaan! Ojassa oli lunta ja vettä, eikä sinne putoaminen houkutellut yhtään.

Näiden iloisten siskosten isä on vanhaherra Piccolo. Pappa ei käynyt tunneilla, eikä sitä koskaan hoitanut kukaan leiriläinen, ainakaan minun aikana. Pappa oli ulkona lauhkea kuin lammas ja se saikin olla vapaana pihassa, kun muut hevoset oli sisällä. Mutta karsinassa Pappa alkoi oitis nousta pystyyn ja riehua, kun Sanna meni sisälle.

Papalla oli kaksi muutakin tytärtä Vironmäellä, toinen heistä on Orvokki. Orvokki oli myös yksi suosikeistani, pieni mutta pippurinen. Sen selässä sain kokea monet pukkilaukat maastossa. Ensin jopa pelkäsin ratsastaa sillä riehakkaan luonteen vuoksi, mutta kun kerran sitten uskaltauduin Orvokin selkään, halusin mennä sillä aina. Myös Orvokin hoitaminen oli mielenkiintoista. Vatsan alta harjatessa ja satulavyötä kiristellessä sai aina kuunnella hampaiden narskuttelua ja katsella Orvokin kiukuttelua. Pää kääntyili ja korvat sojotti kohti niskaa.

Muistan erittäin selkeästi yhden maastolenkin, jossa ratsastin Orvokilla. Olimme jo melkein talliin johtavalla tienpätkällä, kun jouduimme ylittämään ison ojan. Kaikki muut hyppäsivät kiltisti ojan yli ja jatkoivat matkaansa, mutta Orvokki kieltäytyi hyppäämästä. Otimme vauhtia, mutta aina ojan kohdalla Orvokki iski hätäjarrun päälle. Alkoi sataa vettä ja me kökötimme onnettomina ojan reunalla. Kaikki muut olivat jo tallilla, kun Sanna vihdoin palasi hakemaan meitä. Hän tuli Pojan kanssa samalle puolelle ojaa ja he hyppäsivät saman tien takaisin. Silloin Orvokki uskalsi yrittää perässä ja hyvinhän se sujui. Tosin Poika hölkytteli hyvää vauhtia kotiin päin ja meillä oli vaikeuksia pysyä vauhdissa mukana.

Orvokin ensimmäinen varsa on nimeltään Oona. Se on hyvin samanlainen kuin äitinsäkin. Muistuu mieleeni eräs maastotunti, jolloin minä ratsastin Orvokilla ja joku onnekas Oonalla. Oonan satulavyö oli kiristetty huonosti ja kesken laukkarupeaman satula luiskahti vatsan alle. Ratsastaja lensi mukkelis makkelis pusikkoon ja Oona jatkoi matkaa. Siinä sitten meni aikaa tuherellessa satulaa uudelleen paikoilleen. Orvokkia alkoi tympiä koko touhu ja se päätti lähteä kotimatkalle. Vaikka yritin mitä, se jatkoi päättäväisesti matkantekoa. Jossain vaiheessa Orvokki sitten huomasi, ettei kaverit seuraakkaan perässä ja sille tuli kiire päästä takaisin. Sitten palattiin tukka hulmuten kiitolaukkaa.

Mustaruusu oli myös Papan tytär. Mielestäni se oli kovin kaunis. Sillä oli ilmeikkäät isot silmät ja karva oli kauniin kiiltävänmusta. Ratsastin vain kerran Ruusulla. Oli kuuma kesäpäivä ja kentän hiekkaa jouduttiin kastelemaan, ettei se pölisisi niin kovasti. Hevosilla oli kuuma ja kärpäset kiusasivat, joten Ruusu päätti tehdä olotilansa parantamiseksi jotakin. Kesken tunnin se päätti pistää pitkäkseen, vaikka minä istuin selässä. Säikähdin tietty kun Ruusu köllähti kyljelleen ja toinen jalkani jäi sen alle puristuksiin. Onneksi joku säntäsi kentän ulkopuolelta kiskomaan Ruusun jaloilleen.
Ruusu kuoli myöhemmin nokkosrokkoon. Sen kaunis kiiltävä karva muuttui harmaaksi ja takkuiseksi. Harja jouduttiin leikkamaan pois ja Ruusu näytti niin surkealta.

Ruusu ehti saada elämänsä aikana yhden varsan, sen nimi oli Meiju. Se oli hyvin samannäköinen kun emänsä, kaunis ja suurisilmäinen. Meiju ei ehtinyt elää kovin montaa vuotta, kun se kuoli.

Ruusun emä Snurran asui myös tallissa. Valitettavasti tuo iäkäs ja rakastettu ponitamma poistui luotamme 24.1.2000, 34-vuoden iässä. Hyrrä oli koko tallin tammalauman johtaja. Se oli vanha ja raihnainen jo silloin kun näin sen ensimmäisellä Vironmäen reissulla. Sen jalat ja kaviot oli huonossa kunnossa, kuulemma kaviokuumeen takia. Mutta kerran minä ehdin Hyrrälläkin ratsastaa. Tosin hyvin hitaasti ja hiljaa siinä mentiin, mutta mihinkäs meillä olisi ollut kiire. Ja satulakaan ei ollut mikään tavallinen, vaan oikein lännensatula! Siinä oli tukeva ja turvallinen olo istua.

Hyrrä oli niitä poneja joita ei juuri koskaan nähnyt korvat hörössä, vaan aina se jökötti korvat luimussa. Hyrrästä totisesti tulee mieleen vanha, kärttyinen ja omapäinen mummo. Vatsanalustaa harjatessa huiski häntä kiukkuisesti ja Hyrrä polki jalkaansa. Kavioita putsatessa sai vahtia, ettei saanut hampaiden kuvaa takalistoonsa. Mutta kaikki tuo ärhäkkyys teki siitä vain persoonallisen ja se oli ilmeisesti myös pitkän iän salaisuus. 34-vuotta oli huima saavutus ja toivon että se onnellinen laukatessaan vihreillä niityillä vailla kipuja ja vaivoja. Tulen kaipaamaan sen olemusta Vironmäellä aina ja uskon että samoin tuntevat kaikki muutkin Hyrrän tunteneet.

Hyrrällä on Ruusun lisäksi myös muita jälkeläisiä. Vironmäellä niistä asuu Cinderella ja Kreivi. Cintti on risteytysponi, sen isä on kantakirjattu connemara ori. Jokseenkin Cintti on aikamoinen hienohelma, jopa sen askeleet on neitimäisen töpöttävät. Tosin eivät olleet yhdellä maastoreissulla. Olin silloin ratsastanut vasta vähän aikaa ja Pirjo lähti kävellen mukaani maastoon. Kun edellä kulkevat alkoivat laukata, läksi Cintti laukkaamaan perässä ja minä lensin kaaressa lumikasaan. Pirjo yritti suostutella minua nousemaan takaisin selkään, mutta en suostunut millään. Joten minä sain jäädä kököttämään lumikasaan, kun Pirjo hyppäsi Cintin selkään ja lähti vauhdilla tavoittamaan muita.

Cintillä on ainakin yksi varsa jonka tiedän. Muistan nähneeni sen ensimmäisellä Vironmäen reissulla. Manurella oli tämä oripoika nimeltään. Se myytiin pois hyvin pian tapaamisemme jälkeen, joten en muista siitä oikeastaan mitään.

Cintillä oli tallilla myös siskopuoli isänsä puolelta. Tämä korvat luimussa aikaansa viettävä connemara tamma oli nimeltään Mingo. Mingon ainoa jälkeläinen Vironmäellä oli Orvokki, mutta sillä oli toinenkin varsa nimeltään Whisky. Pirjolta sain moneen otteeseen kuulla, kuinka Mingo oli jouduttu laittamaan ojaan, jotta pikkuruinen Pappa oli ylettänyt astumaan sen ja Orvokki saatiin alulle.

Mingossa oli myös kiukuttelijan vikaa. Sen kanssa sai kyllä pitää jöötä ja näytää kuka määrää. Karsinassa paukkui ja kolisi, kun Mingo potki seinää. Silti Mingolla oli omat ihailijansa. Tosin sen heikoutena oli silmät, jotka albinoilla yleensä on aika heikot. Myös puhkuri kiusasi sitä. Niinpä Mingo laukkaakin nyt vihreämmillä niityillä.

Cintin ja Ruusun velipuoli Kreivi, oli kyllä nimensä mukainen. Sellainen korskea ja orimainen. Sen hirnahdukset ja hörinät on kyllä omituisimman kuuloiset, mitä olen koskaan kuullut. Toukokuussa 2001 Kreivi siirtyi vihreämmille niityille laukkamaan.

Erään monista maastotunneista tein Kreivin kanssa. Oli talvi ja paljon lunta. Saimme köpötellä jonon viimeisenä, sillä mukana tunnilla oli myös tammoja. Jonon ensimmäisenä kulki Sanna Pojan kanssa, enkä minä halunnut joutua lähelle heitäkään. Pitkän maastoilun jälkeen päätimme ottaa pienet laukat pellolla, jossa oli syvälti lunta. Tammat laukkasivat yhdessä läjässä, mutta minä pysyttelin taas kaukana heistä. Sannan laukka päätyi lumihankeen, sillä hän oli lähtenyt matkaan ilman satulaa. Minun käskettiin lähteä Kreivin kanssa takaisin metsään, etteivät oriit ala tapella keskenään. Kreivi oli hermona, enkä minäkään mikään viilipytty ollut. Puiden lomasta tiirasin, kuinka Sanna yritti huijata Poikaa luokseen karkkipapereilla. Tovi siinä viivähti, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Yhtenä kesänä meillä oli naamiaisratsastus. Muutamassa tunnissa piti äkkiä keksiä mitä esittää. Niinpä me Kreivin kanssa esitimme Peppi Pitkätossua ja hevosta. Tosin ei Kreivi yhtään muistuta Pepin pilkullista hevosta, mutta se ei meitä haitannut. Minulla oli yöpaita ja kylpytakki päällä, eripari sukat ja erivärisiä sukkia kiinnitin myös Kreivin suitsiin.

Kreivillä on myös jälkeläisiä Orvokin kanssa. Oripoika Kunkku on ensimmäinen yhteinen varsa. Siinä vasta onkin vintiö. Pikkuruisena varsana se jo kiusasi ikätoveriaan Intoa, Raikuliinan varsaa. Sielä ne painelivat täyttä laukkaa pitkin laidunta Into edellä ja Kunkku perässä. Mutta Into kasvoi kuitenkin Kunkusta ohi ja heistä tuli parhaimmat kaverukset. Kun oripojat vieroitettiin äideistään, ne pääsivät samaan karsinaan asumaan. Siinä on kyllä kaksi hevosta, jotka ovat kuin yö ja päivä. Toinen pieni ja pippurinen, toinen suuri ja lauhkea kuin lammas.

Ennen kuin Kunkku vieroitettiin Orvokista, se sai olla tammojen kanssa laitumella. Kunkku oli vasta reilun vuoden ikäinen, eikä kukaan suhtautunut vakavasti sen astumisyrityksiin. Repe oli moneen otteeseen Kunkun tulilinjalla ja niinpä kenenkään aavistamatta Repe tuli tiineeksi! Asianlaita huomattiin vasta seuraavana kesänä, kun aamulla karsinasta löytyi Pikku Prinss. Siinä vasta onkin suloinen otus, Prinssistä tuli oitis kaikkien silmäterä ja suosikki.

Kunkulla oli myös täysveli Osmar, joka kuoli Meijun tapaan myös hyvin nuorena, sekä täyssisko Kreivitär. Ompun ikätovereita oli Prinssin lisäksi Raikuliinan kolmas orivarsa Vekkuli Veikari. Tallille on syntynyt 1993 Veikarin, Inton ja Pojan täysveli Vimpula. Sekä Raikuliinan ihka ensimmäinen tammavarsa Keikun-Tyttö.

Muistan tallin aina ja sen asukkaat. Kun laitumenpuoleiset ovet avattiin, kaikki tammat laskettiin vuorotellen vapaaksi karsinoistaan ja ne kävelivät tai juoksivat itsekseen ulos. Sisääntullessa ovet taas avattiin ja jokainen lampsi kiltisti omaan karsinaansa.

Vironmäen ainoita asukkaita ei tietenkään olleet hevoset ja ponit. Kissoja ja koiria löytyi tietysti. Saksanpaimenkoira Popsi oli mukana tunneilla ja alkoi oitis haukkua, jos joku hevosista ei tehnyt niin kuin Sanna käski. Tallilla pyöri myös bernhandilainen Bobi. Mukavana lisänä pihapiirissä pyöri kanoja ja kukko, lampaita, vuohi sekä poro! Ihan ensimmäisellä hiihtolomaleirillä pääsimme Pirjon ja Petterin-poron mukana johonkin vanhainkodille, jossa oli paljon lapsia tervehtimässä isovanhempiaan. Sielä Petteri sitten veti halukkaita pulkalla.

Vironmäellä oli myös täysi navetallinen lehmiä. Vaikka hevoset olivatkin pääasia leireillä, halusin minä myös touhuta navetassa lypsyjen aikaan. Suosikkini noista suurista sarvipäistä oli ruskeankirjava Tinttamari, jonka pää oli melkein kokonaan valkoinen. Navetassa kävi varsinainen kuhina aina, kun joku lehmistä vasikoi. Suloiset vasikat saivat hellittelyjä ja silittelyjä niin paljon kun vain tahtoivat. Minun navetassa roikkumiseni tuotti aikanaan tulosta ja sain antaa nimet kahdelle mustankirjavalle vasikalle. Niistä tuli Nessu ja Nelli.

Tuntuu lähes mahdottomalta saada kirjoitetuksi edes murto-osaa niistä muistoista ja tapahtumista, joita Vironmäellä on saanut ja kokenut. Mutta tässä niitä teille on tullut kerrottua muutamia.

Jos joku Vironmäellä käynyt lukee tämän jutun, olisin mielissäni jos ottaisit yhteyttä. Tai jos joku tuntee Manurellan, Jaskan, Valkopippurin tai Kryddan, niin ottakaa ihmeessä yhteyttä.

~Lopuksi tahdon kiittää Pirjoa ja Sannaa niistä uskomattomista leireistä, jotka Vironmäki on minulle tarjonnut. Tahdon myös lähettää terveisiä niille leiriläisille, jotka ovat yhä ystäviäni kaikkien näiden vuosien jälkeen. Erikoiskiitokset myös Maijalle ja Hannalle, jotka antoivat omia kuviaan sivujen käyttöön, Riikalle, joka antoi paljon uutta tietoa Vironmäen asukeista sekä Sadulle, joka skannasi minulle tarvittavat kuvat.
KIITOS TEILLE KAIKILLE!~

Vironmäen ponitallin viralliset kotisivut